Olen lukenut Jhumpa Lahirilta aiemmin novellikokoelman Tämä siunattu koti (suomennos vuodelta 2001) ja romaanin Kaima (suomennettu 2005), olen myös lukenut Tuore maa -teoksen melkein loppuun, mutta en koskaan saanut sitä aivan kokonaan luetuksi (kirjaa muistelen silti hyvällä, sen ansiosta vietin parituntisen kiinnostavan keskusteluhetken) Rakastuin Lahirin Tämä siunattu koti -teokseen, joka kertoi intialaisten henkilöhahmojen erilaisista tavoita sopeutua uuteen kotimaahansa, USA:han.
Tulvaniitty (2014, Tammi) on kuitenkin aivan erilainen teos kuin kirjailijan aiemmat. Ja kuitenkin siinä on paljon samaa: se on kuin jatkumo Lahirin kirjailijanuraan, on kuin kirjailija olisi kasvanut kertomaan tarinaa. Kirjasta on karsittu lähestulkoon kaikki se, mikä oli ominaista Lahirin aiemmille teoksille. Kulttuurien erilaisuus, jota Lahirin aiemmissa kirjoissa on alleviivattu, ihmetelty ja käsitelty, on kokonaan loppuunkäsitelty; Tulvaniityssä on aika aivan toisenlaiselle tarinalle. Sanoisin, että hyvä niin, sillä tähän kirjaan varmasti uskaltavat tartua myös ne lukijat, joita ei kiinnosta se, miten Yhdysvalloissa syödään haarukalla ja veitsellä ja Intiassa käsin.
Tulvaniitty alkaa kuitenkin Intiasta, Kalkutasta, jossa erittäin pienellä ikäerolla syntyneet veljekset kasvavat rinnakkain. Aina siihen saakka, kunnes toinen veljeksistä, Udayan kiinnostuu naksaliittien kapinasta ja toinen, Subhash, lähtee Yhdysvaltoihin - poikien elämänkohtalojen suunnat muotoutuvat näiden valintojen mukaan. Kirjassa eletään 1960-luvun lopulta aina nykypäiviin saakka, näkökulma on suurimmaksi osaksi Subhashin ja tämän vaimon Gaurin. Subhash tuo Gaurin Intiasta luokseen, mutta Gauri ei pysty sopeutumaan hänelle pedattuun rooliin. Kirjassa ei mietitä, miten kulttuurierot vaikuttavat ihmisiin; Gauri osoittautuu itsenäiseksi naiseksi, jolle äitiys ja kodinhengettäryys eivät tunnu istuvan yhtään. Gauri kadehtii miestään, joka opiskelee ja on työssä yliopistolla: Gauri kävelee kampusalueella, istuu luennoilla ja rakastuu - opiskelemiseen. Hänkin haluaa opiskella ja tietää asioita. Kirjan henkilöt, Udayan, Subhash ja Gauri kuuluvat jo Intiassa korkeastikoulutettujen henkilöiden ryhmään, joten sikäli kirjassa ei ole kyse itsenäistymistarinasta, vaan koulutetun naisen pohdiskeluista: onko hänen mahdollista tehdä sitä samaa, mitä miehen? Kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen Veronica Pimenoffin teokset Loistava Helena ja Maa ilman vettä, joissa romaanien päähenkilönaiset miettivät ahdistukseen asti omaa elämäänsä ja hintaa, joka naisen täytyy maksaa urastaan.
Vaikka Gauri hiljenee kirjassa moneksi vuodeksi, ja tarina kuljettuu enimmäkseen Subhashin näkökulmasta käsin, minulle tästä kirjasta tuli Gaurin tarina.
Hän mittasi riisin, jota he söivät joka ilta, ja pani sen likoamaan kattilaan työtasolle. Hän kuori sipuleita ja perunoita, puhdisti linssejä ja teki taas kerran kaiken valmiiksi, ja sitten hän antoi Belalle ruokaa. Hänelle ei selvinnyt koskaan, miksi nämä suhteellisen helpot askareet tuntuivat rasittavilta. Kun hän oli valmis, hän ei ymmärtänyt, miksi ne olivat näännyttäneet hänet.
- -
Gauri oli kateellinen, koska Subhash oli päivät poissa kotoa ja sai tulla ja mennä vapaasti. Hän oli katkera, koska Subhash oli aamuisin vain vähän aikaa Belan kanssa ennen kuin lähti laboratorioon.
Kirjassa ei pohdita sitä, miten juuri intialaisessa perheessä käy näin: äiti on kotona, kun mies tekee tärkeää työtään, joten kirjaa on turha lähteä lukemaan asenteellisesti. Gauri on nainen, jonka halu luoda uraa kasvaa joka päivä suuremmaksi.
Tarina on Lahirin mukaan oikeastaan tarina veljeksistä, ja niinhän se onkin. Se on myös tarina naksaliiteistä, joista ei hirveästi (ainakaan kansainvälisesti) ääneen kerrota, vaikka liike on ollut Intiassa ääri-islamilaisiakin suurempi uhka:
Uhriluvulla mitaten Intian pahin sisäinen uhka on maolaisten eli naksaliittien vuosikymmeniä jatkunut kapinaliike idän osavaltioiden köyhyyteen unohdetulla maaseudulla. SATP:n mukaan viime vuonna yli 60 prosenttia poliittisen väkivallan uhreista syntyi maolaiskapinoissa.
(lähde)
Tarina oli myös koskettava, koska ihmisten tekemillä ratkaisuilla oli vaikutusta niin monelle sukupolvelle: tässä seurattiin elämää siinä ratkaisevassa kolmessa (osittain neljässäkin) sukupolvessa. Lisäksi tarinan teki koskettavaksi se, että kaikki kirjan henkilöhahmot tuntuivat olevan äärettömän yksinäisiä. Yksinäisyyteen vaikutti osaltaan se, että omat sukulaiset oli jätetty kauas joko fyysisesti tai henkisesti. Kirja oli ehdokkaana vuoden 2013 Booker ja on Baileys Prize (naisten kirjoittama kirjallisuus) -palkinnon saajaksi. Kirja oli myös minun mielestäni parasta Lahiria, jota olen lukenut - ja olen toki ollut ihastunut myös aiempiin kirjoihin, joita olen lukenut Lahirilta.
Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
2014, Tammi
Lowland 2013
suomentanut Sari Karhulahti
437 sivua
Hän mittasi riisin, jota he söivät joka ilta, ja pani sen likoamaan kattilaan työtasolle. Hän kuori sipuleita ja perunoita, puhdisti linssejä ja teki taas kerran kaiken valmiiksi, ja sitten hän antoi Belalle ruokaa. Hänelle ei selvinnyt koskaan, miksi nämä suhteellisen helpot askareet tuntuivat rasittavilta. Kun hän oli valmis, hän ei ymmärtänyt, miksi ne olivat näännyttäneet hänet.
- -
Gauri oli kateellinen, koska Subhash oli päivät poissa kotoa ja sai tulla ja mennä vapaasti. Hän oli katkera, koska Subhash oli aamuisin vain vähän aikaa Belan kanssa ennen kuin lähti laboratorioon.
Kirjassa ei pohdita sitä, miten juuri intialaisessa perheessä käy näin: äiti on kotona, kun mies tekee tärkeää työtään, joten kirjaa on turha lähteä lukemaan asenteellisesti. Gauri on nainen, jonka halu luoda uraa kasvaa joka päivä suuremmaksi.
Tarina on Lahirin mukaan oikeastaan tarina veljeksistä, ja niinhän se onkin. Se on myös tarina naksaliiteistä, joista ei hirveästi (ainakaan kansainvälisesti) ääneen kerrota, vaikka liike on ollut Intiassa ääri-islamilaisiakin suurempi uhka:
Uhriluvulla mitaten Intian pahin sisäinen uhka on maolaisten eli naksaliittien vuosikymmeniä jatkunut kapinaliike idän osavaltioiden köyhyyteen unohdetulla maaseudulla. SATP:n mukaan viime vuonna yli 60 prosenttia poliittisen väkivallan uhreista syntyi maolaiskapinoissa.
(lähde)
Tarina oli myös koskettava, koska ihmisten tekemillä ratkaisuilla oli vaikutusta niin monelle sukupolvelle: tässä seurattiin elämää siinä ratkaisevassa kolmessa (osittain neljässäkin) sukupolvessa. Lisäksi tarinan teki koskettavaksi se, että kaikki kirjan henkilöhahmot tuntuivat olevan äärettömän yksinäisiä. Yksinäisyyteen vaikutti osaltaan se, että omat sukulaiset oli jätetty kauas joko fyysisesti tai henkisesti. Kirja oli ehdokkaana vuoden 2013 Booker ja on Baileys Prize (naisten kirjoittama kirjallisuus) -palkinnon saajaksi. Kirja oli myös minun mielestäni parasta Lahiria, jota olen lukenut - ja olen toki ollut ihastunut myös aiempiin kirjoihin, joita olen lukenut Lahirilta.
Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
2014, Tammi
Lowland 2013
suomentanut Sari Karhulahti
437 sivua
