Rockia ja lyriikoita

Koskapa satttui silmiini tällainen riemullinen julistus eräänä kesäisenä päivänä ja olin muutenkin juuri printannut vr:lle edelleen uskollisena menolipun itäiseen Suomeen oikeana heinäkuisena päivänä, päätin printata perään vieläpä lipun rockiin, siihen ainoaan oikeaan, ja kerjätä verta nenästäni niiltä kaikilta alle kolmikymppisiltä, jotka ovat ns. oikean ikäiset rockailemaan. 

Sää arvelutti ehkä vähän, mutta eihän siellä Laulurinteen lavan vieressä ole aiemminkaan sade kastellut yhtään, joten kertakäyttösadetakki mukaan matkaan (heti kolmannesta kaupasta, jossa niitä oli vielä jäljellä) ja rock-meininki päälle. No joo, ehkä vähän se oma ikä vaikutti, että vaatetus ei ollut ihan niin mielikuvituksellinen kuin joskus rock-iässä ja että ihan ei jaksanut fiilistellä niin kuin silloin joskus, kymmenen ja plus vuotta sitten. Siis, joskus 18-vuotiaana. 

Kaikki bändit (vai miksi niitä nykyisin kutsutaan, kaupunginorkesteriksi?), jotka festareilla soittivat, eivät olleet kovin tuttuja, etukäteen. Eivätkä ne tulleet kovin paljon tutummiksi edes rockien jälkeen, mutta oli kuitenkin kiva kuunnella (suurinta osaa) ja katsella, 

ja ihmetellä ihan vain ihmisiäkin. 

Pariisin kevät oli kuitenkin ennestään tuttu, jopa minulle. Pikku-Huopalahtea olen fiilistellyt jo joitakin aikoja sitten ja nykyisellään Kesäyö on se hienoin:

Herään rannalta, on yö kirkkaampi päivää valopisteet taivaalla liukuvat aamuun.
Olen unohtanut mistä tähän kuljin, verhoudun unohduksen kaapuun.
Vaan muistan ilmalaivueita, taivaanrantaan lentäneitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.

(Pariisin kevät: Kesäyö)

Ovella kolkuttelevaan keski-ikään ja omaan arvokkuuteen vedoten katseltiin rockia useaan otteeseen vähän kauempaa. 
Vanhoja muistellen näiltä etäisyyksiltä nähtiin nuoremmilla silmillä myös aikoinaan esimerkiksi Prodigy. 
Nyt siellä oli anniskelualue, mitäs me sille mahdettiin ja voitiin. 

 Sitä paitsi siitä mäenpäältä näkeekin paljon paremmin.

Seuraavana oli meidän vanhuksien suosikki COB, jota nimeä siinä silmät sikkurassa tutkiskeltiin ja mietittiin, että mikä mahtaa olla. 

Mutta sitten muistin, että samaiset tyypit olivat vanhaan rock-aikaan pakko-ostattaneet mulla omakustanteisen c-kasetin 10 markan hintaan (lainasin joltain, että pääsin eroon tyypeistä). Kyllä se on hienoa, että kun 10 20 vuotta soitat samaa, niin sitten pääset soittamaan päälavalle festareille.

Kannattaa uskoa itseensä ja omaan juttuunsa!
Ne muuten, jotka eivät tiedä, mikä se c-kasetti on, niin kvg! 

Vaikka bodomi ei ollut se oma suosikki, niin täytyy sanoa, että soitto tahditti kyllä sydämen uuteen rytmiin ja musiikki tuntui ihan jokaisessa ja perimmäisessä jäsenessä asti. 

Toisin kuin sitten se välillä soittanut yhdysvaltalainen rap-kaksikko, jonka esiintyminen jotenkin häipyi ihan taustahälyksi.

Mutta joo, Chisua itse asiassa lähdinkin katsomaan. Aiemmin mulla saattoi olla muita periaatteita, minkä perusteella tykästyin bändiin, mutta nykyisin se, miksi jostain pidän, on ihan laulujen sanoista riippuvaista. Hienoja naislaulajia on Suomessa ihan älyttömän paljon nykypäivänä (ei vaan ollut omassa nuoruudessani, että ilmankos sitä on ollut niin pitkään eksyksissä), hienoja sanoituksia ja ihan paras on kyllä Chisu. Kannatti jäädä hengailemaan ihan niin lavan eteen kuin vain viitsi, muiden 16-vuotiaiden sekaan. Ihan oikeasti, Ilosaarirock tuntuisi olevan sellainen paikka, jossa iällä ei ole merkitystä, ja mikä hienointa, hienolla artistilla on annettavaa sekä nuoremmille että vanhemmalle kuuntelijalle. 

Vaikka eka kerta muutaman vuoden jälkeen menikin hieman ihmetellessä, niin musiikki on ihanaa. Sanoitukset ovat hienoja, ja lupasin itselleni, että tästä eteenpäin taas muistan kuunnella enemmän. 

  

Kauas se vie, tuo ruusuinen tie

Joka yhdessä maahan muurattiin

Teimme tien päähän talon niin sievän

Joka yhdessä yössä maalattiin

Johon yritin tehdä kotini

Anna mun mennä, anna mun mennä

Mä oven avaan, en henkeä saa

Anna mun mennä

En tänne kuulukaan

Mun koti ei oo täällä

Mun koti ei oo täällä

(Chisu: 

Mun koti ei oo täällä)

Ja kohta nuolen haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää

On mua viety huoneisiin
Ja murtauduttu mun tunteisiin
Nähdäkseen siel ei mitään oo
Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

(Chisu: Sabotage)

Musiikin lisäksi tuli nautittua myös vähän juomaa ja ruokaa. Ihan kiva päivä lopultakin. Eikä muuten kukaan kastunut (kovin paljon). 

Lisäksi tuli huomattua, ettei ehkä vielä olekaan aivan liian vanha kaikkeen. Ja vaikka maailmaa katsoo vähän erilaisesta näkökulmasta kuin silloin viimeksi Laulurinnettä pitkin rymistellessä, niin en tiedä, onko se uusi näkökulma välttämättä edes entistä huonompi.