MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 29. syyskuuta 2012

Nämäkin luin...

... puoliväliin asti. 

Silläkin uhalla, että tästä blogistani uhkaa tulla uhmaikäsmäinen kiukuttelublogi, kerron, että olen yrittänyt lukea jonkun verran uutta kotimaista kirjallisuutta, mutta joutunut pettymään pahasti. 

Kirjainten virrassa -blogin Hanna kirjoitti, ettei pidä erityiesmmin chick litistä, eikä senkään takia juuri ihastunut Laura Paloheimon Klaukkala (2012, Otava) -teokseen. Aamulehden Anu Ala-Korpela kirjoitti, että tässä on uusi viihdekirjailija syntynyt ja että kirjassa on hieno juju, kun siinä kuvaillaan ihmisiä laukkujen kautta. Suomen kuvalehdessä (37/12) Salla Simukka tulkitsi Klaukkalan chick litin parodiaksi. Itse luin parit laukkuvertaukset ja päätin, että oli kirja chick litiä tai sen parodiaa, sen tarina ei vedä eikä teksti kulje niin paljon, että jaksaisin miettiä, kummasta mahtaisi olla kyse. Selvennyksenä vielä, että minä pidän chick litistä ja olen lukenut sitä paljon. En tuomitse kirjaa sen lajityypin mukaan, vaan sen mukaan, miten hyvin tarina ja teksti ja juoni kulkee. Tässä ei kulkenut. 

Olli Jalosen Poikakirja ilahdutti ilmestyessään minua, ja janosin lukea lisää Jalosta. SIihen ilmaantui tilaisuus, kun Karatolla (2012, Otava) ilmestyi tänä vuonna. Luin teosta, miten  Valo ja Silla vähän varovaisesti rakastuvat, matkustavat pitkin Eurooppaa ja pystyttävät pyramideja erilaisista aineksista. Valo sairastuu, SIlla hoitaa häntä, mutta joutuu miettimään asioita uudelleen, kun hänelle selviää, että Valon intohimo tehdä jotain suurta ennen kuolemaansa on ajanut tämän rahan kanssa ongelmiin. Pyramideihin annettuja euroja on käytetty paljon muuhunkin: onko korruption hyväksyminen pakollista, jos haluaa toteuttaa omassa elämässään jotain suurta? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on kirjoittanut hienosti kirjasta ja sen symboliikasta. Itse en tosiaan jaksanut lukea kirjaa aivan loppuun asti, koska en päässyt sisään henkilöihin, eikä tarinakaan sytyttänyt sen enempää. Olen vähän pettynyt, enkä ymmärrä, miten Poikakirjan jälkeen voi tulla jatkossa jotain tällaista. Myös HS on kirjoittanut, että kokonaisuudessa kirja toimi, mutta välissä oli jotain outoakin.

Heidi Kongästä en ole koskaan lukenut, joten ajattelin korjata erheeni. Dora, Dora (2012, Otava) kertoo Lapin sodasta ja saksalaisista Lapissa. Kun ymmärsin kirjan idean, tuli pikainen flashback Paula Havasteen Yhden toivon tie -teoksesta. Havasteen kirjassa en pitänyt lainkaan sotakuvauksesta, joten ei tässä voi muuta kuin myöntää oman vajavaisuutensa ja puutteellisuutensa: minä en voi lukea kirjoja, jotka kertovat sodasta. Olen kyllä tuntemattomani lukenut moneen kertaan ja minusta se on hieno kirja kaikin kriteerein, joten en tiedä, mikä tökkii näissä muissa. Ehkä se, että minulle on olemassa vain se yksi oikea ja muut jäävät aina sen yhden varjoon. Dora, Dora kertoo neljän henkilöhahmon äänellä Lapista: Speer on Hitlerin ystävä, mutta ei ole enää samanlaisessa yhteydessä Herra Führeriin kuin aiemmin. Se, mikä Speerin sanoissa jää sanomatta, tulee esiin hänen sihteerinsä, Annemarien sanomana. Muita äänen saavia henkilöitä ovat Taikuri ja Tulkki. Monessa paikassa on kirjoitettuna, että näkökulmatekniikka toimi tässä teoksessa, minut se läkähdytti. Ehkä ole hitaastisyttyvää lajia, mutta juuri kun pääsin jonkun henkilön päähän, minut sysättiin jo seuraavan pään sisään. Oikeastaan vasta lehtien kirjoituksia lukiessa ymmärsin, miksi tämä kirja on hieno: se tuo näkymättömän esiin (Aamulehti), ja sen lisäksi esittelee sotakoneiston (Hesari). Tämän lisäksi kirjassa tuodaan esiin kiimainen elämänhalu (Parnasso). Että sellaista kirjassa on luvassa, voin antaa ihan iloisesti sen kaiken jonkun toisen luettavaksi. Myös Katja/Lumiomena on lukenut kirjan.  

Ettei menisi kokonaan Otavan piikkiin, niin etsin käsiini (jostain syystä) myös Katri Lipsonin Jäätelökauppias (2012, Tammi) -teoksen. Tässä teoksessa tehdään elokuvaa, ilman käsikirjoitusta ja siinä seurataan vuoden 1942 tapahtumia, kun nainen ja mies ovat pakomatkalla Tsekkoslovakiassa. Se mikä on totta ja mikä kuviteltua, jää kirjassa epäselväksi ja HS:n ja Aamulehden sanoin lukijan pääteltäviksi. Omituisuus ja erilaisuus kirjoissa kiehtoo kyllä, mutta en silti päässyt käsiksi tämän teoksen omituisuuksiin, ja lopetinkin kirjan niin aikaisin, että en osaa sanoa siitä sen enempää kuin että siinä on paljon dialogia ko. miehen ja naisen välillä. Paremman kuvan kirjasta saa lukemalla Aamulehden tai Hesarin jutun. 

****

Mitäs tässä nyt voisi tuumata? Ehkä sitä, että se kirjallisuus, jota pitäisi lukea ja arvostaa ja arvioida, ei ole sitä, mitä itse haluan lukea ja josta ilahdun. Se ei sinällään ole mikään uutinen, koska koin samoja ajatuksia silloinkin, kun luin opintoihini liittyyvää kirjallisuutta. Tunsin suurta kärsimystä aika ajoin niinä aikoina, kun yritin omaksua jotain, mitä en halunnut. 

Mutta tästä eteenpäin aion karsia lukemaani vain ja ainoastaan sen perusteella, mistä tykkään ja mitä haluan lukea. Tästä eteenpäin luen sitä mitä haluan ja tämä olkoon viimenen postaus siitä kirjallisuudesta, mistä en pidä! 

19 kommenttia:

  1. Jalosen 14 solmua Greenwichiin oli mielestäni todella upea, ja lukulistalla on sekä lisää hänen teoksiaan että Köngästä ja Lipsonia, ja uskon useimmista heidän kirjoistaan pitäväni. Mutta en kuitenkaan ole sitä mieltä että ne edustaisivat kirjallisuutta jota pitäisi lukea ja arvostaa - eihän sellaista olekaan! :) Makuja on monia, ja onneksi kirjallisuudesta löytyy jokaiselle ne omat suosikit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä mä vähän tarkoitinkin, että onneksi kirjablogistina voin valita oman makuni, eikä mun tarvitse julistaa mitään, esim. ns. hyvän kirjallisuuden linjaa ;D

      Mulla on Jalosen 14 solmua kyllä odottamassa, että en varsinaisesti vielä luopunut toivosta...

      Poista
  2. Mielenkiintoinen ja hyvä postaus!

    Itse pidin kovasti Lipsonista, mutta aika ajoin kirja sai minut repimään hiuksia. Ymmärrän hyvin sen, että se jäi kesken. Itse luin loppuun ja lopulta pidin siitä.

    Muita noista mainitsemista kirjoista en olekaan lukenut. En jaksa chick littiä ollenkaan, joten Paloheimon teokseen tuskin kosken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lipson oli sellainen, että olisin ehkä voinut jaksaa loppuun asti, jos ei olisi ollut niin montaa kirjaa, jotka luovutin ennen sitä. Nyt oli helppo luovuttaa tuonkin kohdalla...

      Paloheimon chicklitmäisestä olemuksesta voi olla tietty montaa mieltä.

      Poista
  3. Kiinnostava teksti yhtä kaikki ja minua nyt jostain sysytä kutkuttaa tuo Klaukkala kovasti. Muista en niinkään osaa sanoa, kun ole yhtäkään kirjailijoista lukenut, mutta kyllä se on myönnettävä että nämä "en-tykännyt"-arviot pääsääntöisesti enemmän nostavat kiinnostusta kuin karkottavat kirjan luota täysin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä niin ja siksi päätin postata (taas), että sellainen lukija, joka syttyy em. aiheista, löytää luettavaa. Esim. saksalaiset Lapissa voi kiinnostaa jotakuta toista. Ja Paloheimon otin itse lukuun, kun näin sen Hannalla.

      Poista
  4. Tähän kaikkeen on helppo yhtyä: Yksikään mainitsemasi kirja ei ole tulossa blogiini.

    Minulle myös sotakuvaukset ovat se, jota oikein kartan. Well...olihan sitä Lapin sotaa Kätilössä, mutta siinä kirjassa oli niiiiin paljon enemmän kaikkea muuta, joten Ketun kirja olkoon poikkeus joka vahvistaa säännön.

    Darfurin heimosotaa ja tappamista oli kirjassa Sade lankeaa, mutta senkin kirjan ansiot ovat jossain ylemässä potenssissa.

    Viimeisestä kappaleestasi on tulossa minun kirjallinen testamenttini. Olen luvannut, että kun myös ne olen lukenut, joita minulle on vain lähetetty yhtään mitään kysymättä ja niistäkin osan karsin rajulla kädellä, luen vain ja ainostaan sitä, mikä on minulle ominta ja mieluisinta. Mutta senkin jälkeen saa alati kuulla, että 'etkö sinä aio lukea sitä ja sitä?' No, en aio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sellainen on ihan hyvä sääntö, että lukee itsekkäästi vain sitä, mitä haluaa. Toisaalta joskus saatan vielä poiketa "väärälle tielle", ihan vain tutustuakseni toisenlaisiin maailmoihin. Nyt tällä hetkellä haluan tosin vain nautiskella.

      Poista
  5. Just näin! Mäkin päätin tovi sitten, että luen ainoastaan niitä kirjoja, jotka kiinnostavat ja joista voin rehellisesti sanoa pitäväni. Aika ei vain riitä kaikkeen, vaikka kuinka pitäisi sitä ja tätä ja vaikka kuinka yrittäisi. No joo, kyllä välillä tulee silti tuhlattua aikaa sellaiseen kirjallisuuteen, josta ei pidä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika voi ollakin just nyt se selittävä tekijä: olen löytänyt muita harrastuksia kuin lukemisen, joten pitää karsia jostain.

      Poista
  6. No mutta tämähän on juurikin hyvin mielenkiintoista, että mikä uppoaa ja mikä ei. Minulla ei ole kokomusta ko kirjoisfa mutta Jäätelökauppiasta ta ajattelin yrittää lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue vaan, se voi olla ihan kiinnostava kirja! Tuun katsomaan, mitä ajatuksia se herätti =)

      Poista
  7. Mulla on juuri menossa tuo Karatolla ja samalla tavalla oli suuret odotukset. Jotain outoa siinä pyramidihommassa ja koko kirjassa tosiaan on ja arvelen, että kaikenmaailman symboliikkaa, mihin en jaksa syventyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Symboliikka on hienoa, mutta jotenkin sen symboliikan toivoisi löytävän jotenkin vetävämmästä kirjasta ;D Palailen katsomaan, mitä pidit Karatollasta.

      Poista
  8. Musta on kiva joskus lukea sun(kin) blogista, miksi joku kirja ei napannut :).

    Olen kiinnostunut joistakin Köngäksen aiemmista teoksista, mutta en tästä uusimmasta, juurikin tuon aiheen takia. Karatolla on minulla luvussa, tykkään kielestä, saa nähdä miten tarina uppoaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin palaan lukemaan, mitä tykkäsit Karatollasta. Mä luin sitä aika pitkälle, mutta sitten "unohdin" kirjan, enkä jaksanut palata enää sen maailmaan.

      Poista
  9. Minusta on kiinnostava lukea postauksia myös keskenjätetyistä kirjoista!

    Tein saman päätöksen itsekin vastikään kun luin tottumuksesta Lehtolaisen uusinta eikä se miellyttänyt minua alkuunkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, miksi kiusata itseään, jos ei syty kirjasta?

      Eihän se ole (ehkä) kirjallisuuden ja lukemisen tarkoitus?

      Poista
  10. Oi! Mä olen vain iloinen siitä, että Katri Lipson on kirjoittanut lisää. Tykkäsin aikanaan Kosmonautista kovasti. Ja Jalosen Poikakirja oli mullekin iso elämys. Harmin paikka, että Karatolla ei sytyttänyt sua. Mutta aika harvassahan on ne kirjailijat, joilta tykkäisi koko tuotannosta. Katsotaan tartunko Karatollaan, ja jos, niin milloin.

    VastaaPoista