Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (2013, Otava) on ollut minulle vaikea teos lukea. Olen aloittanut sen jo aikaa sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Nyt ajattelin lukea kirjan Talven lukuhaasteeseen, mutta aika loppui kesken, sillä lukuhaaste loppui helmikuun loppuun, kirja ei. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun asti, haasteista viis.
Tähtikirkas, lumivalkea ei ole vaikea, eikä huono kirja, mutta siihen oli vaikea päästä alussa sisään. Teos on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, Ranskaan muuttaneen miehen muistiinpanot alkavat vuodesta 1889. Pelkkien päiväkirjamerkintöjen perusteella täytyy päästä sisälle miehen maailmaan: miksi mies on Pariisissa ja minkälainen hän on. Päiväkirja täyttyy maailmannäyttelystä, Eiffel-tornista, naisista ja urahaaveista. Mies haaveilee taiteilijuudesta, mutta päätyy toimistovirkaan elättääkseen itsensä.
Juuri kun lukijana pääsin sisään miehen elämään Pariisissa, loppuvat merkinnät ja ne alkavat miehen ollessa Berliinissä vuonna 1913. Kaupunki enteilee sotaa, vaikka miehen elämässä sota ei juuri näy.
Jostain syystä heräsin kirjaan vasta lukiesseni miehen matkasta Siamiin, eletään vuotta 1923 ja mies menee kirjoittamaan Aasiasta juttuja - hänestä on tullut journalisti. Aasiassa mies pääsee kauas Euroopan tapahtumista, mutta samalla hän alkaa nähdä näkyjä niistä ihmisistä, joita on tavannut aiemmin elämässään.
30.tammikuuta 1923
Tänään olen viidenkymmenenkolmen, vaikka en tiedä onko sillä merkitystä. En ole koskaan nähnyt mitään näin sinistä. Sinisempää kuin mikään sininen. Ympärillä on pelkkä horisontti, kaikkialle sama matka. Voisi piirtää harpilla ympyrän ja kaikki mikä on tapahtunut, on tapahtunut toisella puolen. Tällä puolella ei ole mitään.
Vasta päiväkirjamerkintöjen hämärryttyä kirjassa selviää, kuka mies oli ja saan, ainakin tavallaan, vastauksen siihen, miksi miehen päiväkirjamerkinnät ovat olleet edessäni luettavina. Ja lopultakin, luulen, sillä ei ole merkitystä, kuka mies on päiväkirjamerkintöjen takana, sillä kirja näyttää välähdyksiä menneestä ja menneen ajan historiasta, taiteesta, rakkauksista, ystävyyksistä, elämästä - ja myös sen loppumisesta.
Kirjassa ehkä parasta oli se, että sen lukeminen herätti niin monta kysymystä, että kirja ei loppunut, kun sen lukeminen loppui. Hämmennys kirjan lukemisessa aiheutti sen, että jäin miettimään kirjaa ja sen tapahtumia näin jälkikäteen. Ja luulen, että ajatukset (ja siten myös kirja) ovat mukana vielä pitkän aikaa. Aiemmin lukemiini Haahtelan kirjoittamiin kirjoihin verrattuna tämä teos oli piristävän erilainen, vaikka samoja haikeuden ja muistojen ja menneen elämän teemoja tässäkin oli mukana.
Yhtenä päivänä B. sanoi, että kaikki kärsimykseni johtuivat siitä, että tunsin liikaa. Sellaiset ihmiset, jotka tunsivat liikaa, rakastivat elämää liikaa. Hän sanoi, että minussa oli liikaa elämäntahtoa. Hänen sanansa kummastuttivat minua kovasti, koska olin ajatellut päinvastoin, että minä tunsin liian vähän, eikä minulla ollut lainkaan elämäntahtoa.
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
2013, Otava
268 sivua
Tiedätkös, kun nyt omasta lukemisestani on kulunut jo jonkin aikaa, niin kirjoituksesi sai minut miettimään, että oikeastaan se, että miehen oleskelupaikka muuttui, toimi mainiosti siinä mielessä, että se sai lukijan olemaan liikaa kiinnittymättä tiettyihin olosuhteisiin. Lukijakin ikään kuin heittäytyi erilaisiin olosuhteisiin yhä uudestaan.
VastaaPoistaKyllä, tässä oli monta aikaa ja paikkaa, joissa käväistä. En oikein keksi muuta syytä tähän lyhyeen kuvaukseen, kuin että kirjailija halusi näyttää ajankuvia ja tuoda historiaa esiin. Ehkä siksi pidin Thaimaasta, koska muut paikat on kovin tuttuja muusta kirjallisuudesta (myös ajankuva).
PoistaMinullekin tämä oli (ehkä muuten ainoa) sellainen Haahtelan kirja, jonka maailmaan pääsin hitaasti. Ensimmäisellä lukukerralla tunnistin kyllä hienon romaanin ja pidin siitä, kuten romaanin rakenteestakin, mutta en lumoutunut samalla tavalla kuin muista Haahtelan teoksista. Sittemmin luin kirjan uudelleen ja moni asia aukeni. Nyt tämä on mielestäni yksi Haahtelan upeimmista, melkoinen matka ihmismieleen.
VastaaPoistaTämä on varmaan sellainen kirja juuri, että täytyy palata vielä. Todellakin hieman erilainen Haahtela, muut ovat olleet helpompia?
PoistaMinulle tämä oli vasta toinen Haahtelalta lukemani teos - ja minä lumouduin. Ja kyllä: tämän lukeminen ei lopu, kun kirja loppuu, vaan kirjan tunnelmat ja syvyydet jäävät mieleen ehkä lähtemättömästi.
VastaaPoistaNyt olen juuri lukenut Perhoskerääjän ja olen - jos mahdollista - yhä lumoutuneempi...
Perhoskerääjän olen itse lukenut (vahingossa?) kahdesti, ja pidän siitä - voisin lukea vielä kerran uudestaankin. Monet muut Haahtelat ovat enemmän Perhosenkerääjän kaltaisia kuin tämän.
PoistaSuosittelen tutustumista lisää!