Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata (1975) on nimensä mukaisesti teos, jossa miehen raiskaaminen osoittautuu mahdottomaksi.

Tova on kirjastonhoitaja, kahden teini-ikäisen pojan yksinhuoltaja, jonka elämän ja  toimeentulon vaikeutta esitellään heti ensimmäisellä sivulla. 

Tova juhlii 40. syntymäpäiväänsä yökerhossa, josta lähtee jatkoille Martti Westerin kanssa. Martti raiskaa Tovan, mutta Tova ei halua nostaa rikosjuttua Marttia vastaan, koska pelkää, että muut saisivat kuulla häpeällisestä tapahtumasta. Tova päättää luottaa hammas hampaasta -oikeuteen ja alkaa suunnitella kostoa, siis miehen raiskaamista. 

Samalla kun Tova suunnittelee kostoa, kertautuu hänen elämänhistoriansa. Suhde ex-miehensä, Jon Randersin kanssa, pari irtosuhdetta avioliiton lomassa ja ennen kaikkea, suhteiden ongelmallisuus. Kun aviomies alkoi asettaa Tovalle ehtoja ja ottaa kantaa hänen elämänsä valintoihin, Tova lähti suhteesta kokonaan pois. Menneisyys perheen äitinä ei muistu mieleen valoisana aikana, vaan sellaisena kuin jokainen äiti voi sen kokea:  

Ikinä hän ei pääse irti aamuistaan pikkulasten äitinä, hän oli kuolemanväsynyt havahtuessaan herätyskellon räminään, herätteli poikia, puki heidät nukkuvina, löysi heille ehyttä, puhdasta ja kuivaa jos löysi, syötti heidät ja herätti heidät uudelleen kun he olivat nukahtaneet kesken puuronsa - - kerran hän meni ilman hametta takki päällään ja joutui ajamaan taksilla takaisin kotiin, aina hän itse viimeisellä sijalla - -   

Tästä katkelmasta muistuu mieleen kieltämättä muutamia marraskuisia aamuja. Ja mukavaahan se on aina muistaa, mitä on edessä. Avioliiton ulkopuolinenkin suhde näyttäytyy juuri äidin ja välinpitämättömän miehen valossa ymmärrettävänä.

Pidätkö sinä koirista Tova? Tova ei tiedä. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä pitääkö hän koirista vai ei. Hän on pikkulasten äiti. Hänellä ei ole mielipiteitä, hän imettää  ja lämmittää pulloja ja survoo soseita ja mössää ja lohduttaa ja laastaroi.

Katkelmiin äitinä olosta on helppo samastua: kun äitinä on oltava koko ajan läsnä lapsille, ei yksinkertaisia asioitakaan voi ajatella. Saati niitä vaikeita. Tiedän tunteen, kun äitinä oma minuus katoaa.

Mutta äitiys ja menneisyys on oikeastaaan vain sivujuonne kirjassa, jossa pääasiallisesti pohditaan sitä, mikä on naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja miten naisen ruumiin itsemääräämisoikeus eroaa miehen vastaavasta. Kun Tova suunnittelee Martin raiskaamista, joutuu hän tietysti ongelmien eteen: miten saada itseään voimakkaampi mies pidettyä kiinni? Miten tunkeutua miehen seksuaalisuuteen, jota tämä voi kuitenkin itse naista paremmin suojata? Jos miehen seksuaalinen halu ei herää, mies on mahdoton raiskata. 

Tova keksiikin, että ruumiillisuutta tärkeämpää on sisäisten tunteiden herättäminen: pelko ja häpeä. Miten miehen voi saada tuntemaan pelkoa ja miten häpeää? 

Tova yrittää saada itsensä pidätetyksi raiskauksesta. Valitettavasti poliisit eivät voi häntä pidättää, koska laki ei tunne käsitystä nainen raiskaa miehen. Tovan mielestä tämä on tietysti epäreilua. 

Epäreilua on myös se, että raiskaukset eivät lopu kirjassa, vaan ne jatkavat kiertokulkuaan: mikä on naisen ei? 

Vaikka kirja onkin 70-luvulta: ajalta, jolloin esim. ihmisen henkilötietoja ei voinut suoraan katsoa netistä, herätyskello tikitti ja aiheutti unettomuutta, naisen ja miehen väliset ongelmat eivät ole mihinkään kadonneet. Mies on vahvempi ja seksuaalisesti eri asemassa naisen kanssa. Kun perhe saa lapsia, nainen on se, joka helpoiten ja 'luonnollisesti' jää kotiin ja menettää kykynsä ajatella. 

Olen pitkään halunnut tutustua Märta Tikkasen teoksiin ja myös hänen miehensä Henrik Tikkasen Helsinki-teoksiin. Olen Miestä ei voi raiskata -teoksen lukenut varmasti aiemminkin opiskeluvuosina, mutta silloin se ei puhutellut samalla tavalla kuin nyt. Jatkan varmasti Tikkas(t)en teosten lukemista. Naisasiakirjat herättävät näkemään, miten tasa-arvon saavuttaminen on hidas muutos. Tasa-arvoahan ei ole se, että miehenkin voisi raiskata, vaan se, että molemmat - nainen ja mies - voisivat itse määrätä ruumiistaan ja luottaa siihen, että kukaan ei väkivalloin tunkeudu siihen.