Täällä Pohjantähden alla elokuvissa

Lukiossa eräs pakollinen kotimaisen kirjallisuuden tutustumiskohde on Väinö Linna ja Linnan teokset, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla.

Koska uusi jakso alkoi juuri ennen syyslomaa, niin ajattelin, että olisi hyvä lakaista pakollonen juttu heti ennen lomaa, jotta voin sitten jatkaa muihin asioihin kurssilla.

Koska kirjaa ei jaksa lukea parissa päivässä, päätin että nyt mennään leffaan, sillä samahan se on, lukeeko kirjan vai näkeekö sen elokuvana.

Vai onko?

Kirjallisuuden proffani oli luennollaan sitä mieltä, että hyvästä, vaan ei loistavasta kirjasta voi saada aikaiseksi loistavan elokuvan; loistavasta kirjasta ei voi saada edes hyvää elokuvaa aikaan.

Olen jokseenkin samaa mieltä: elämäni suurimpia pettymyksiä elokuvissa on Khaled Hosseinin Leijapoika, jossa elokuvassa kaikki suuret tunteet oli lytistetty turistimatkaksi sodan runtelemaan Kabuliin. Tunnetaso ei elokuvan aikana liikahtanut mihinkään suuntaan. Loistava kirja, todella huono elokuva. 

Toinen esimerkki elokuvallisesta mahalaskusta on ollut Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. 

Miten niin kammottavaa jälkeä saa aikaan? 

Poikkeus vahvistaa säännön: Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys teki vaikutuksen sekä elokuvana että kirjana. 

Kirja oli loistava, samoin elokuva. 

Slummien miljonääri oli loistava elokuva ja hyvähkö kirja. 

Kirja oli aivan erilainen kuin elokuva. 

Periaatteessa sama tarina, mutta erilaisin kohtauksin.

Kiinnostavaa oli se, että ne olivat niin erilaisia.  

Mitä sitten, kun elokuva noudattelee kirjaa koko matkan ajalta? 

Väinö Linnan teoksia on kunnioitettu niin paljon, että niihin ei ole ilmeisesti uskallettu tehdä mitään muutoksia. 

Uusintaversioissa on vaihdettu näyttelijät, mutta muuten ne ovat melkein toistensa kopioita. 

Miten käy elokuvan, kun mielestäni Linnan teokset ovat kohtalaisen hyviä kirjoja. 

Tuleeko niistä loistavia elokuvia? 

Elokuvien kanssa kävi niin, että katsoin ykkösosan Laineen versiona.

Leffa kesti kolme tuntia ja oli todella puuduttava.

Uusi kakkososa sai lisäpontta sillä, että näin sen leffateatterissa.

Juoni ei siitä miksikään muuttunut.

Olen aiemmin pitänyt Linnan teoksista ja mielestäni Tuntematon sotilas on ollut se suomalainen klassikko, jonka olen pistänyt Aleksis Kiven edelle.

Nyt on pakko sanoa, että en oikein tiedä.

Viimeisin lukukokemus tuntemattoman kanssa meni niin, että kun aloitin uutta tapahtumaa, muistin ulkoa jo kohtauksen, ja näin kohtaukset suoraan elokuvista.

Kirja koki kolauksen: olen ehkä lukenut sen liian monta kertaa.

Tai sitten en vain osaa sulautua yhdeksi äijäksi ja jätkäksi korsuun, jossa pitäisi heittää huulta sodasta.

Minua alkoi ärsyttää Rokan pitäminen supersankarina.

Onko kovin jätkä se, joka uhmaa auktoriteettejä ja laatii omat säännöt?

Täällä Pohjantähden alla minua puolestaa on alkanut ärsyttää naisten ja miesten eri maailmat ja elämät, ja se, että mies tekee päätökset, nainen sulattaa ne, vaikka tekisi mieli sanoa vastaan.

Ensimmäisestä osasta (kirjasta) minulle on jäänyt mieleen erityisesti kohta, jossa Jussi sanoo, että pojan nimeksi tulee se ja tuo ja Alma ajattelee mielessään jotain omaa kivaa nimeä, mutta antaa Jussin määrätä.

No, mutta niihin elokuviin. 

Minusta toinen ei ollut toista parempi, vaan molemmat noudattivat Linnan tekstiä ehkä vähän liiankin puuduttavasti. 

Teoksessahan kyllä tapahtuu koko ajan jotain, työväentalolla tapahtuu, Venäjä ja Neuvostoliitto muuttuu vieressä, Suomi sen vieressä. On sotaa sodan perään. 

Mutta kun teoksessa ei ole mitään juonen koukeroita, joihin koukuttuisi. 

Miksei Alma nosta metakkaa, miksi Elina painaa villaisella Akselin kaksinaismoralismin?

Hassua oli siirtyä Laineen vahvasta jässikkämäisestä Akselista lommoposkiseen 

herraan, mutta sinällään, laihtumisen voi laittaa vankileirin piikkiin. 

Uuden version näyttelijöistä ei voi olla pitämättä, jotenkin ne tuntuvat paljon luontevammilta ja persoonallisemmilta kuin Laineen elokuvassa. 

Molempien versioiden, samoin kuin kirjan, Koskelan miehet ovat raivostuttavia: 

kaikki, mikä eteen tulee, sulatellaan hiljaa mielessä ja eletään tapahtumien mukaan. 

Kun Akselin kolme poikaa palaavat sodasta arkussa, tuntuu, että se viiden tunnin ahdistus viimein purkaantuu. 

Mutta hiljenee hevosen katseeseen. 

Ja taas mennään. 

Ollaan pikkuisen ärhäköitä, erityisen sitkeitä, itsepäisiä, mutta sitten kuitenkin niin rehtejä ja oikeudenmukaisia.

Välillä toivoisi, että Akseli kieltäisi tytärtään menemästä naimisiin, että juoneen saisi jotain koukkua: 

salasuhde ladon heinissä, salaraskaus tai jotain.

Jännää nyt näkemässäni II-osan elokuvassa onkin se, että vaikka kyseessä on sukusaaga perheen miehistä, niin jotenkin tuntuu, että ne miehet tulevat ja menevät ja naiset pysyvät aina. 

Alma, joka ei tunnu lähtevän mihinkään, istuu keinutuolissa katselemassa miesten syntymää ja kuolemaa, mitä onkin erityisen paljon. 

Koivusalon elokuvassa on kehuttu näyttelijävalintoja, mutta myöskin kritisoitu samojen näyttelijöiden käyttämistä, vaikka roolihenkilöt vanhenevat.

Koin sen tässä kakkososassakin hieman ongelmaksi, Alman ja Elinan ulkonäöstä on vaikea tajuta, että ollaan menty reippaasti vuosia eteenpäin.

Onneksi lapset ovat kasvaneet aikuisnäyttelijöiksi.

Elokuva sinällään sujui pelkäämääni paremmin: 

katsoin ensimmäistä kertaa kelloani vasta, kun elokuvaa oli kulunut jo kaksi tuntia. 

Sen verran ihmeellinen on iso kangas. 

Elokuvassa pidin sotakohtauksista. 

Niissä venäläiset olivat niin lähellä, että tuli aivan erilainen olo kuin aiemmissa sotaleffoissa, joissa hyökkääjät ovat pellon takana kaukana poissa. 

Nyt hyökkääjät vyöryivät päälle. 

Toinen asia, josta pidin. Tai en siis pitänyt, vaan josta tuli tunteita, oli juuri toisen maailmansodan aika, jossa poikia kaatui. 

Heräsin miettimään sitä raskautta, mitä sota toi elämään: 

ensin mies oli sisällissodassa, vankina ja Elina yksin kotona lasten kanssa. 

Ja sitten, kun ne lapset kasvoivat, lähtivät taas sotaan ja tulivat arkussa takaisin. 

Miten turhauttavaa elämää se voikaan olla! 

Ainoa pysyvä asia oli maa, isänmaa. 

Ja se kamala vuosikymmeniä kestänyt taistelu maapalasta.

Maasta, jonka eteen kaksi sukupolvea teki töitä ja josta ei ollut mitään iloa niille kolmelle pojalle, joiden takia isät tekivät töitä.  

Tarinahan ei muutu, vaikka siitä tulisi uusi elokuva.

Kuten aiemmin mainitsin, jos kirjan juonessa ei ole mitään yllättäviä juonenkäänteitä ja jos kirjaan ei mitään lisätä, on elokuva ennalta-arvattava.

Ainoa, millä voi tehdä vaikutusta, ovat näyttelijät.

Ja mielestäni näyttelijät olivat huippuja!

Täällä Pohjantähden alla oli mielestäni sekä kirjana että elokuvana aika samanveroinen: hyvähkö kirja, josta oli tehty katsottava elokuva. 

Mielestäni Linnan tapauksessa on sama, lukeeko kirjan vai katsooko elokuvan. 

Teoksissa ei ole sen syvällisempää pohdintaa, mikä pitäisi lukea juuri kirjasta. 

Elokuvat noudattavat kirjaa ja siksi kirjasta saa tarpeeksi hyvän kuvan kuin lukemalla kirjankin.

Eli jos joku ei ole lukenut kirjaa, niin tutustuminen elokuvaan riittää ihan varmasti.