Maarit Turtiainen: Punainen paasto

Maarit Turtiainen: Punainen paasto

WSOY, 2012

Elif Shafakin Kirottu Istanbul synnytti jo kiinnostukseni Turkkiin, Maarit Turtiaisen Punainen paasto jatkaa siitä, mihin Shafak jäi. Lähinnä mielikuvien luomista Turkista ja Istanbulista. En ole koskaan käynyt Turkissa, ja miten sen kauniisti sanoisikaan, Turkilla on aina ollut tietynlainen kuva mielessäni. Shafak ja Turtiainen ovat kovasti purkaneet ja uudelleenrakentaneet kuvaa mieleeni: Turkki, ja Istanbul, alkaa jo vaikuttaa varsin puoleensavetävältä paikalta.

Maarit Turtiainen on Ruotsissa asuva kirjailija, joka on toimittajan uran ja kirjailijakoulun myötä julkaissut esikoisteoksensa. Turtiainen on työssä SVT:n suomenkielisessä toimituksessa. 

Kirjan tarinassa Satu on mennyt Istanbuliin opiskelemaan valokuvausta ja hän on tavannut miehen, Umutin, vaikka ei olisi pitänyt, koska Sadulla on mies Ruotsissa. Sellainen kunnollinen, hyvä suku ja hieno ammatti, ja jonka kanssa Satu ei vain viihdy. Satu elää Istanbulissa Umutin kanssa ja odottaa oikeaa hetkeä kertoa, ettei ole varsinaisesti katkaissut välejään ruotsalaisen miehensä kanssa. Ja taas toisaalta hyvää hetkeä kertoa ruotsalaiselle miehelleen totuuden.

Umutin suku ei täysin hyväksy Satua joukkoonsa. Ei sen puoleen Sadunkaan isä ilostu turkkilaisesta miehestä. Varsinkaan turkkilainen puoli ei hyväksy Sadun kiinnostusta kurdeihin. Valokuvatessaan Istanbulin katuja Satu nimittäin törmää Yilmaziin, minkä takia joutuu poliisien kanssa tekemisiin. Umutin suku kaikkein mieluiten sulkisi silmänsä ja pesisi kätensä kurdien ongelmista. Tässä tulee mieleen Shafakin teoksen armenialaiset: kansa, jonka kärsimyksiä kukaan ei halua tunnustaa. Kun Shafakin teoksesta kiiteltiin armenialaisten esiintuontia, voisi samaa kiitosta jakaa Turtiaisenkin teokselle. Kovin moni nimittäin mieluiten unohtaisi sellaisen kansan kuin kurdit nykypäivänäkin.

Istanbulissa Satu elää paitsi Umutin myös ystävänsä Virpin seurassa. Jos Sadun mieselämä on sekaisin, niin Virpin vasta onkin! Virpi rakastaa yhtä ja samaa miestä. Harmi vain, että se mies on naimisissa turkkilaisen vaimonsa kanssa. 

Turtiaisen teos on osin kuvausta vaikeista miessuhteista, mutta toiselta osin se on kuvausta myös siitä, miten Suomessa täysin hyväksytty elämäntyyli (avoliitto) aiheuttaa suurta paheksuntaa Turkissa. Naapuri ja vuokraisäntä sitä myöten eivät hyväksy Sadun elämää tässä syntisessä liitossa. Satu kärsii, koska ei ymmärrä, eikä toisaalta hyväksy, että olisi tehnyt jotain väärää. Kun turkkilaisten elämässä kaikkea määrää ja määrittää uskonto, palaa Satu lapsuuteensa, jossa hänen elämänsä säännöt määrittyivät pitkälti samoin: vanhemmat olivat syvästi uskonnollisia ja halusivat tyttärensä elävän uskonnon mukaan. 

Iso pala jäätelöä sulaa velliksi tytön jalkojen juurella, kädessä on enää vain tikku. Satu näkee, että tyttö pinnistelee pidätelläkseen itkua. Myös häntä itkettää, hän muistaa tuon tunteen niin hyvin. Hän ei tee mitään väärää, mutta hänet haukutaan, nalkutetaan arvottomaksi. 

Teoksessa oli mielestäni paljon hyvää, joskin myös paljon korjattavaa. Kaikkein eniten minua tätä teosta lukiessani ärsytti se, että teoksessa oli valtavan paljon virheitä tekstissä. Sellaisia, että kyseessä oli väärä sana: sikäli aivan oikein kirjoitettu sana, jota automaattinen oikolukuohjelma ei huomaa virheeksi, mutta kyseessä oli yhteyteen täysin sopimaton sana tai taivutusmuoto, joka kyllä lukiessa pomppasi esiin. Virheitä ei ollut vain yksi, tai kaksi, vaan niitä oli todellakin paljon (liikaa), sen verran paljon, että ne alkoivat ärsyttää. Joissain kohdin valokuvaus tuntui vanhanaikaiselta, kun Satu meni pimiöön kehittämään filmejä. En osannut oikein koko kirjan aikana sijoittaa teoksen tapahtumia: elettiinkö tässä nykyaikaa vai elämää 15 vuotta aikaisemmin? Ilmeisesti jälkimmäistä. Jotenkin olisi ollut hyvä, että aikakausi olisi tullut jossain vaiheessa selväksi lukijalle.

Mutta, hyvää kirjassa oli myös paljon. Ensinnäkin siinä oli paljon erilaisia lankoja, jotka roikkuivat ja jotka sidottiin osittain yhteen: oli poliittinen lanka (kurdit, poliisin väliintulo), oli ystävyys- ja rakkauslankoja, oli kulttuurien törmäys -lankoja, joista ehkä itse sain eniten tähän lukukokemukseeni mausteita. Esim. edellinen lainaus: miten hyvin se sopiikaan sen kuvaukseen, kun tietää, että tekee ja elää aivan oikein, mutta toisen näkökulmasta se oma oikein on vain niin väärin: Hän ei tee mitään väärää, mutta hänet haukutaan, nalkutetaan arvottomaksi. Se, joka on elänyt saman, ymmärtää. 

Pidin teoksessa siitä, että sitä ei voi oikeastaan laittaa yhteen kategoriaan. Minusta se ei ole pelkästään rakkauskertomus, vaan teoksessa on paljon muutakin. Se on paljolti tarina siitä, miten porautua toiseen maailmaan: luovuttaako silloin, kun tekee mieli antaa periksi, vai jatkaako vaikeaa elämää toisenlaisessa maailmassa? Minusta oli ilahduttavaa lukea, miten Satu rakentaa elämäänsä, oman itsensä varassa eteenpäin. Miten valokuvaus vie häntä elämässään eteenpäin, ja miten se on kantava voima, kun muut asiat elämässä kaatuvat. 

Esikoisteokseksi hyvä, vaikka montaakin asiaa olisi voinut syventää, käännellä eri asentoihin ja tarkastella eri näkökulmista, vaikkapa Yilmazin elämää olisi voinut kertoa hänen omasta näkökulmastaan. Nyt henkilönä Yilmaz jäi ehkä enemmän Sadun kuvausmateriaaliksi. Myös Umut jäi hieman heikoksi hahmoksi: miten mies voikin niin helposti unohtaa, että Satu "unohtaa" mainita toisen miehensä?

Pääosin kuitenkin siis pidin.

Arvioni: + + + + .

HS kirjoitti kirjasta täällä.

Tuulia täällä ja

Arja täällä.