Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (2014, WSOY) on kriitikeissä ja kirjablogeissa hypetetty teos, josta itsekin kiinnostuin sekä kirjoitusten perusteella että kuultuani Kinnusen haastattelun kirjasta. Hatunnosto tälle esikoiskirjailijalle, joka osaa kertoa omasta kirjastaan kiinnostavalla tavalla. Vaikka olen seurannut kirjasta kirjoitettuja juttuja, ei minulla ollut ennen kirjan lukemaan ryhtymistäni oikeastaan minkäänlaista kuvaa, mitä kirja pitää sisällään. Siis sen lisäksi, että se kertoo Kainuusta, neljäntienristeystä sivutaan useasti ja että kirjassa on monta eri sukupolvea, jotka kertovat Suomen 1900-luvun historiaa. 

Sinällään kirjassa ei ole mitään kovinkaan erikoista: näitä kolmen sukupolven tarinoita on viime aikoina tullut eteen ja luettua aikamoinen kasa. Kinnusen kertojanäänet poikkeavat kuitenkin totutusta: Kinnusen naiset ovat heti 1900-luvun alusta asti itsenäisiä ja tekevät rohkeita ratkaisuja elämässään. Samaa voi sanoa kirjan miesäänestä: hänkin on rohkea omalla tavallaan, seuratessaan sydämensä ääntään. Onni siinä missä naisetkin ovat henkilöhahmoja, jotka elävät yhteisön normista poiketen, kärsivät kukin omalla tavallaan, mutta eivät voi oikeastaan luopuakaan siitä, mitä ovat. Kirjan historia rakentuukin enemmän siitä, miten ihmisten arkielämä on muuttunut vuosikymmenien saatossa. Se, mikä on aiemmin ollut paheksuttua, on tullut hyväksytyksi ja parhaillaankin hyväksyttävyys on muutoksen kourissa. 

Neljäntienristeys rakentuu kolmen naisen ja yhden miehen näkökulmista: Maria työskentelee kätilönä 1800-luvun lopusta alkaen. 1900-luvun alun vuosikymmeninä hänen elämäänsä vaikuttaa mm. polkupyörän saaminen, joka helpottaa työmatkailua, lapsen saaminen ilman miestä ja tietenkin kaikki sotavuodet. 

Lahja, Marian tytär, vie tarinaa eteenpäin aina 1960-luvulle saakka, mutta Lahjan osuus jäi lukukokemuksessani muiden naisten varjoon. Kaarina astuu tarinaan ja Lahjan ja tämän miehen, Onnin, taloon, jossa on sodan jäljiltä rikkinäistä. Pikku hiljaa alkaa selvitä, että Kaarinan apella, Onnilla, on salaisuus kannettavanaan. Salaisuus, jota ei voi kertoa vaimolle, eikä oikeastaan kenellekään. Se tekee Onnista vaitonaisen ja omaan itseensä käpertyneen miehen.

Kirja kuljettaa lukijansa kohti tuota salaisuutta ja sen selviämistä. Kinnusen kirjassa oli kaksi kiinnostavaa asiaa: historia yksilön näkökulmasta, rohkeat valinnat, jotka toivat esiin, miten yhteisö vähän kerrassaan muuttuu ja tuo salaisuus, joka alkoi paljastua lukijalle tosin jo aika varhaisessa vaiheessa. 

Kinnunen kirjoittaa lyhyitä lukuja ja lukujen välillä ehtii kulkea monia vuosia. Välillä kerrontatyyli rasitti, koska henkilöhahmoista olisi tehnyt mieli lukea enemmänkin, välillä kerrontatyyli viehätti, sillä lukijana nautin siitä, että saan täyttää kertojan jättämät aukot juuri niin kuin itse haluan. Kirjaan minulla jäi kokonaisuudessaankin tällainen kaksijakoinen suhtautuminen: toisaalta tässä kirjassa ei niin mitään uutta ollut, mitä en olisi jo jossain vaiheessa lukenut, mutta toisaalta kirjaa oli tavattoman nopea lukea ja siinä kiteytyi nopealla lukemisella kokonainen vuosituhat suomalaista historiaa. 

Samaan aikaan kun luin Kinnusen Neljäntienristeystä, luin myös erästä toista eurooppalaista romaania, joka kertoo myös muutaman ihmisen näkökulmasta 1900-luvun eurooppalaista historiaa, tosin kun Kinnunen kertoo Pohjois-Euroopasta, tämä toinen kirja vei minut eteläiseen Eurooppaan. Oli kiinnostavaa lukea kirjoja samaan aikaan, koska ne ovat kerrontatyyliltään niin erilaiset. Palaan tähän toiseen kirjaan toivottavasti pian. 

(Valokuvat eivät liity kirjaan muuten kuin että niissä näkyy eurooppalainen historia ja kieltojen nykypäivä, ja siten, että luin kirjaa pikaisella matkalla Virossa.)

Kirjasta muualla: HS:n hehkutusta Antti Majanderin tyyliin, 

Kirsi oli varmaan ensimmäisiä, jotka kirjasta kirjoittivat ja

Katjalla on hieno linkkilista ja koonti tekstissään. 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

2014, WSOY

334 sivua