Olen ollut pitkään kiinnostunut Leena Parkkisen teoksesta Galtbystä länteen (2013, Teos), josta on jäänyt mieleeni yleinen ajatus, että kirja olisi hyvä. Luin kirjan joululomalla ja se piti minut otteessaan melkein tarinan loppuun saakka.
Kirja kertoo Karenista ja hänen veljestään Sebastianista. Sisarukset elävät isänsä kanssa saarella, Fetknoppenissa, joka on Turun saaristoa, Korppoosta länteen. Eletään sotaa edeltävää aikaa, jolloin lasten äitikin vielä on elossa. Nainen, joka on muuttanut saareen Turusta, eikä siksi oikein koskaan istu saarelaiseksi. Ei viihdy saaressa, eivätkä saarelaisetkaan miellä häntä tarpeeksi saarelaiseksi. Karenin ja Sebastianin elämään vaikuttavat saaren muut nuoret: Kersti ja Nils.
Kun lähestyy Fetknoppenia laivalla, näkee ensimmäisenä rantakalliot, pyöreät kuin lapsen selkä. Ne valuvat mereen, joka hakkaa niitä vasten valkopitsisinä aaltoina. Kallioiden halkemissa kukkii täplinä keltamaksaruoho, siitä saari on saanut nimensä. Alkukesän valossa se näyttää paksusti tupsutetuilta siveltimenvedoilta. Fetknoppenin kalliot vivahtvat punaiseen ja samaa verenpunaa hehkuu kaikkialla ojissa. Jos kaivaa kaivon, on varmaa, että siitä nostettu vesi maistuu kuin olisi juuri purrut haavan suuhunsa. Sillä Fetknoppen on kaivossaari, siellä louhitaan rautaa.
Parasta kirjassa oli saariston kuvaus. Vaikka miljöötä ei niin kovin tarkasti kuvailla, saaresta ja saarelaisista piirtyy omanlaatuinen kuva: saareen ei ole helppo päästä sisään, ja toisaalta, vaikka saarelta lähtee, se elää aina mukana.
Kirjassa eletään useita aikajaksoja: on lapsuuden viaton aikaa saaressa; on sota-aika, jolloin Sebastian on Turussa ja sodassa. Aika, jolloin nuori poika kasvaa nuoreksi aikuiseksi ja jolloin kaikki muuttuu.
Toisaalta on myös nykyaika: Karen on jo vanha nainen, jonka mukana matkustaa Azar, toisenpolven maahanmuuttaja, iranilaisten vanhempien lapsi, joka ei tunne kuuluvansa oikein mihinkään. Hän on liian iranilainen ollakseen suomalainen ja liian suomalainen ollakseen iranilainen. Hassulla tavalla Azar ja Karen ovat toistensa kaltaisia: he elävät kahden erilaisen mielenmaiseman välissä. Molemmilla on myös menneisyydessä jotain salattavaa, joka aukeaa lukijalle - ja toiselle naiselle vähitellen.
Minun Sebastianini. Minä selvitän mitä silloin tapahtui. Minä lupaan sen sinulle. Minun on saatava tietää.
Kirja näyttää, miten ahdasta on, jos haluaa kuulua johonkin. Kirja antaa lukijan löytää oivalluksensa - ja myös sen, että kirja päätyy lopulta dekkariksi. Joitakin epärealistisia tapahtumia kirjassa oli ja näiden takia tarina alkoi sylkeä lukemastaan poispäin. Tai näin kävi ainakin minulle. Pidin kirjan sanomasta ja tavasta tuoda sanottavaa esiin. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tapahtumia heiteltiin kirjan sivuille niin nopeassa tahdissa, että kaikki tapahtumien yksityiskohdat eivät löytäneet paikkaansa tarinassa.
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
2013, Teos
339 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti