Kari Helanderin ja Seija Vilénin teos Onnellinen urheilija - Lapsen kasvu urheilijaksi (2015, Readme.fi) kiinnosti, koska kotonani on kaksi pientä reipasta urheilijaa, tai urheilijanalkua. Lapset ovat päässeet pienen ikänsä aikana kokeilemaan tanssia, jumppaa, futista, sählyä, korista, sirkusta ja ehkä vielä jotain muuta, minkä olen unohtanut, ohjattua liikuntaa. Lisäksi olen itse vienyt lapset pulkkamäen lisäksi luistelemaan, hiihtämään, uimaan, ja opettanut lajien saloihin. Kaiken liikunnan ohella toinen lapsista rakastaa askartelua ja laulamista, ja pääsi tänä vuonna ensimmäistä kertaa kuoroon. Koska yleensä ottaen vanhempia syyllistetään kaikesta, myös lasten viemisestä urheiluseurojen treeneihin, olin kiinnostunut lukemaan, mitä lasten valmennuksessa kauan aikaa töitä tehnyt Coach Kari sanoo asiasta.
Kirjassa liikutaankin heti alusta alkaen urheilumaailmassa, joten kirjassa ei pohdita, onko oikein vai väärin, että lapsi harrastaa jotain lajia monta kertaa viikossa. Kirjan eri luvuissa mietitään sellaisia asioita, joita vanhemman mielessä pyörii, kun lapsi jo harrastaa jotain tai joitain lajeja aktiivisesti. Kirjassa mietitään esimerkiksi, mikä on lapselle oikea taso harrastaa jotain lajia, sillä toisin kuin joskus väitetään, melkein kaikkia lajeja voi harrastaa kilpa- tai harrastejoukkueessa.
Löysin kiinnostavia osia kirjasta, sillä vanhempana mietin jatkuvasti lapsen käyttäytymisen syitä: välillä harrastus ei kiinnosta, välillä harrastus luo liikaa jännitystä, stressiä ja jopa vastustusta. Erilaisten esimerkkitapausten avulla kirjassa luodaan, ei niinkään valmiita ratkaisuja, vaan ymmärtämystä, mitä kaikkea urheilun maailmaan voi liittyä. Luulen, että kirjasta on iloa sellaiselle vanhemmalle, joka elää urheiluseurojen maailmassa tavalla tai toisella. Kirjassa on myös neuvoja, miten toimia vaikeissa tilanteissa, jos vaikka valmentajan toiminta ei tunnu hyvältä. Myönnän toimineeni välillä juurikin päinvastoin kuin kirjassa neuvotaan, mutta sanoisin kuitenkin, että meillä tällä hetkellä on suhteellisen onnellisia liikkuvia lapsia. Sanotaanko, että meillä sekä lapsi että vanhempi on kasvanut urheiluharrastusten myötä: kaikkea ei ole pakko niellä, ja joskus joutuu etsimään, että löytää sopivan paikan tulla onnelliseksi urheilijaksi. Se, ettei ole välttämätöntä voittaa jokaista turnausta, on antanut vapautta jättää treenejä väliin sen mukaan, huvittaako ja jaksaako. Teoksen loppusanoihin kommentoin sen verran, että joskus nämä ensimmäisen maailman ongelmat helpottuvat pienellä muutoksella, ja olkoonkin vaikka pieni ongelma maailman mittakaavassa, muutos helpottaa arkielämää.
Vapaa-ajan pulmat ovat lopultakin ensimmäisen maailman ongelmia; ne ovat toissijaisia niille, jotka joutuvat kamppailemaan eloonjäämisen, ravinnon ja asuinpaikkansa puolesta. - - Se, kuinka monta mitalia lapsi saa tai millä tasolla hän pelaa tänä vuonna, on lopultakin pieni ongelma. Pääasia, että lapsi sisäistää sellaisia arvoja, joiden kannattelemana hän on onnellinen urheilijana, ihmisenä ja osana suurempaa yhteisöä.
Urheilu harrastuksena vaatii jonkun verran sitoutumista, mutta myös antaa paljon. Viisi vuotta futiksen parissa on tuonut paljon sellaisia kavereita, joihin muutoin ei olisi törmännyt, opettanut, että asiat, jotka tuntuvat vaikeilta, ovat voitettavissa, häviöt eivät juurikaan tunnu ja vaikka tuntuvatkin, seuraavan kerran voi voittaa. Turnaukset ovat vieneet pitkin Suomea ja naapurimaita, ja naapurimaiden poikien kanssa on tullut kovia pelejä vastaan. Olen myös itse viettänyt lapsuuden, jossa harjoittelin ja pelasin - ja kesäisin tapasin samat tyypit toisista joukkueista. Urheiluharrastus ei pilaa lasta, mutta tärkeää on myös kuunnella lasta ja lapsen haluja. Tällaisia esimerkkejä, joissa lasta kuullaan, Onnellinen urheilija -teos pitää sisällään ja esimerkeistä voi oppia.
Kari Helander & Seija Vilén: Onnellinen urheilija - Lapsen kasvu urheilijaksi
2015, Readme.fi
189 sivua
Tämä vaikuttaa sellaiselta kirjalta, joka jokaisen urheilevan lapsen vanhemman kannattaisi lukea. Minäkin toivon, että lapseni löytäisi harrastuksen joukkueurheilun parista. Se on - kuten kirjoititkin - niin mainio tapa löytää ystäviä ja oppia elämän pelisääntöjä, odottamista, kärsivällisyyttä ja joukkuepelaamista. Minulla ei ole kilpaurheilutaustaa, mutta olin muinoin intohimoinen lumilautailija, ja täytyy sanoa, että eipä tullut turhaan hilluttua kaupungilla räkimässä katuun tai tuijottamassa pulloon (!), kun mäkeen piti päästä joka päivä! On siinä intohimoisessa urheilussa siis paljon hyviäkin puolia, vaikka moni vanhempi syyllistääkin toisia siitä, että nämä vievät lastaan treeneihin monta kertaa viikossa.
VastaaPoista