Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemen Pedot (2015, Tammi) kiinnosti minua, koska olen itse kotoisin susirajan pienestä kaupungista, jollaiseen Sajaniemi sijoittaa kirjansa tapahtumat. Omasta kotikupungistani poiketen Sajaniemen tarinan kylässä ortodoksisella uskonnolla on voimakas vaikutus ihmisten elämään. Varsinkin kirjan päähenkilön elämässä, sillä nuori Maria on (ortodoksisen) papin tytär. Nuoruus tuo elämään houkutuksia, joiden vetovoimaa vastaan Maria yrittää taistella. Kirkkokuorossa lauluosioiden välissä Maria kuitenkin suunnittelee ystävänsä kanssa ei-niin-kristillisiä menoja. 

Kirjan alku oli mukaansatempaava, nuorten elämä itärajalla oli hilpeää, mutta kun Marian paras ystävä joutuu onnettomuuteen, elämä muuttuu, ilo kuolee. Myös kirjan tapahtumat muuttuvat: Maria joutuu miettimään elämäänsä uudeksi. 

Kirjan tapahtumia värittävät susitarinat, joita kertovat lyhyesti silminnäkijät ja lehtien uutiset. Susia on nähty pihapiirissä ja ihmiset pelkäävät susia. Kirjassa eletään lähellä rajaa: sekä valtakunnan rajaa että luonnon ja ihmisen välistä. 

Susiviha nousee ja sitä nostatetaan erilaisin mielenosoituksin. Huhut susista muuttuvat tosiksi ja uutisiksi. 

Pidin kirjasta, varsinkin sen alusta - mutta jossain vaiheessa kadotin kirjan tarinan. Noora Lehtimäki kirjoittaa Turkkarin kritiikissään: 

Teoksen tempo on viipyilevä, ehkä välillä jopa liiaksi: tiivistämisen varaa on. Sajaniemen kieli on kevyen runollista ja puhdasta kuin ensilumi. Vain ajoittain se onnahtelee liian koukeroisiin ilmaisuihin tai hieman kliseisiin kielikuviin. Erityisen kauniita ovat suden näkökulmasta kirjoitetut kappaleet, joita olisi mieluusti lukenut enemmänkin: ”Viimeksi jätetty hajumerkki tuntuu yhä ikkunan alla, vaikka uutta lunta on pyryttänyt sen ylle. Maa on merkitty omaksi. Päivä päivältä hanki lähestyy ikkunaa.”

Saattoi olla, että astuin tähän ansaan: kun teksti viipyili, ajatukseni alkoivat lennellä muualla kuin kirjan sivuilla. Tavallaan nautin Sajaniemen tekstistä, välillä taas en. Kiitosta mie-sanojen käytöstä, ja susien mukana olosta. Sanotaanko vielä, että kirjan alku oli huikea: ajauduin niin syvälle susien ulvontaan, että kun laskin kirjan pois käsistäni, aloin säpsähdellä kaupunkiolosuhteissakin. Sajaniemi kertoo jossain haastattelussaan, että toinen kirja on jo tekeillä - odotan innolla toista romaania, sillä tämä esikoisteos antoi viitteitä kirjailijan omaperäisestä äänestä. 

Nyt muuten kun kirjoitin tekstiä kirjasta, aloin miettiä, että milloin susipelko oikein alkoi? Kun asuin lapsena ja nuorena itärajan tuntumassa, en muista, että susipelkoa olisi koskaan ollut ilmassa. Muistan itsekin pelänneeni enemmän karhuja kuin susia. Villieläimiä aloin nähdä vasta pääkapunkiseudulle muutettuani. 

Vuokko Sajaniemi: Pedot

2015, Tammi

308 sivua