Kiswhar Desain Pimeyden lapset meinasi palautua kirjastoon takaisin, sillä luin Kirjanurkkaus-blogin arvostelun, ja ajattelin, että elämästä menisi hukkaan pari hetkeä, jos lukisin Desain kirjan. No, en palauttanut, vaan luin kirjan kuitenkin. Kirjassa kun on vähän päälle 200 sivua, niin nopeastihan sen lukikin. Pidin Desain tyylistä kirjoittaa ja vaikka välillä teksti olikin paasausta tyttölasten ja naisten kohtelun epäreiluudesta, niin pidin kokonaisuudessaan kirjasta silti.
Kirjan päähenkilö on Simran, joka on amatöörisosiaalityöntekijä, hieman poliisien kanssa yhteistyötä tekevä ja pikkuisen erikoinen nainen kaikinpuolin. Hän on paennut pienestä punjabikylästä nuorena, koska ei ole suostunut äitinsä kaavailemaan järjestettyyn avioliittoon eikä muihinkaan totuttuihin tapoihin. Simran onkin aika omapäinen naishenkilö, joka on matkustellut ja hänellä on myös kokemusta rakkauselämässä. Vanhaan kotikaupunkiinsa hän tulee takaisin 25 vuotta myöhemmin tutkimaan tapausta, jossa 14-vuotiasta Durgaa syytetään 13-henkisen perheensä tappamisesta. Durgan kyhjöttää vankilan nurkassa, eikä suostu puhumaan mitään. Kirjassa tapahtumat alkavat selvitä, kun Simran kiertää kyselemässä Durgan perheen lähipiiriltä asioita perheen elämästä. Yhtä paljon tai enemmän kuitenkin selviää, kun Durgan kirjoittaa päiväkirjaansa ja kun Durgan käly Binny kirjoittaa sähköpostia Simranille. Vaikka kirja onkin dekkari-tyylinen: siinä selvitellään kuka oikeasti murhasi ja mistä syystä, siinä kuitenkin on tärkeämpää tuoda esiin intialaisten kammottava suhtautuminen tyttölapsiin: äidit tekevät abortteja saadessaan selville vauvan sukupuolen, synnytetyt tyttövauvat yritetään tappaa oopiumilla, tai kieritellä saviruukuissa kuoliaaksi. Näin myös Durga ja hänen siskonsa Sharda on yritetty tappaa heti pieninä vauvoina, mutta he ovat itsepäisesti jääneet henkiin. Ylemmän luokan perheen pojat ovat olleet huumeiden käyttäjiä ja naineet sekä julkisen hyvän tytön että toisen naisen. Kirja on hieman sekava ja varsinkin loppua kohden en jaksanut yhtään keskittyä juoneen.
Ansioita kuitenkin kirjassa oli asioiden julkituominen: se, miten Intiassa annetaan syntyä vähemmän tyttöjä kuin poikia ja se, miten kamalan epätasa-arvoinen maailma on ja se, miten hitaasti maailma muuttuu. Simranin äiti on edelleen huolissaan tyttärensä naimattomuudesta ja etsii tälle aviomiestä, Simran itse rakastuu palavasti ja hylkää miehiä, hukuttaa murheensa olueeseen eli on kuin mikäkin Fitz - jos muistatte tämän brittipsykologin, joka poliisin apuna selvitteli rikoksia. Vaikka kirja ehkä hieman hiomista kaipaisikin, pidin tavallaan sen keinoista tuoda asioita ilmi. Kun teokseen mahtui sähköpostiviestit ja päiväkirjat, niin miksei siihen mahtuisi myöskin saarnajaksot, joissa kerrotaan faktoja maailmasta.
Vaikka maailma tuntuu muuttuvan hitaasti, niin hyvä asia on, että tällaisia kirjoja tulee. Sen verran tiedän, että sielläpäin maailmaa nuoret, koulutetut aikuiset naiset eivät enää sulata vanhoja tapoja, jotka pakottavat heidät naimaan sukunsa valitseman miehen. Toisaalta kuten Suomestakin tiedämme, Minna Canthin Anna Liisa (kirjoitettu 1895) iskee turhan hyvin nykyaikammekin (2010) maailmaan. En usko, että maailmasta koskaan tulee sukupuolten välilä tasa-arvoista, mutta ehkä sen on mahdollista tasoittua, jopa Aasiassa. Tyttölasten surmaaminen Intiassa ja poikalasten suosiminen yksilapsisessa kiinalaisperheessäkin on niin järjetön teko, että sen seurauksia on kammottava ajatella.
Mari A., Intiassa ei oiekasti ole muuttunut mikään. Luin about kuukausi sitten jutun, jostain lehdestä, jonka nimeä en muista, missä käsiteltiin aihetta, jossa kastijaaon alimmalla portaalla olevista tulee jo lapsina KÄSILLÄÄN ylemmän kastin ulostuksia kauhovia ali-ihmisiä. Tyttöjäkin siinä oli, mutta useimmiten heistä tulee jo lapsena itsensä seksuaalisilla palveluksilla elättäviä. He kaikki tulivat vain juuri ja juuri toimeen. Ellen väärin muista, juttu olisi ollut Suomen Kuvalehdessä...
VastaaPoistaKuten Afrikassa, myös Intiassa on hyvin kapea ylemmän luokan vähemmistö, jossa isät ovat niin valistuneita, että haluavat ja myös voivat tyttönsä kouluttaa.
Intiassa kastijako on lain mukaan kielletty, mutta se laki on vain sanoja paperilla.
Yksikään kirja näistä asioista ei ole turha.
Leena: Uskon sen, minkä olen nähnyt ja siksi uskon, että nuoret koulutetut aasialaiset naiset eivät enää suostu tarjottuun rooliin. En usko, että muutos on nopea, koska on hieman eri asia muuttaa maailmaa miljardien ihmisten keskuudessa kuin Suomen viiden miljoonan. Myöskin mainitsemasi kastijako on ongelma vielä pitkään: ihmisistä näkee kauas sen, mihin kastiin hän kuuluu (minä en sitä erota enkä huomaa). Tietenkin liike alkaa niiden parissa, jotka ovat etuoikeutettuja, mutta ei se siihen pysähdy. Rikkaiden ja kastittomien välissä on paljon ihmisiä, jotka tietävät, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Ja koko ajan mennään kastijakoa alaspäin.
VastaaPoistaÄiti, joka ei ole koskaan oppinut lukemaan, laittaa tyttärensä kouluun, muutos on aina kohti parempaa. Tytär pääsee töihin, jatkokouluttautuu, tietää maailmasta enemmän kuin äitinsä, jonka maailma on vain koti. Tytär voi hyvällä tuurilla määrätä elämästään: kouluttautua, tehdä työtä, eikä hän enää ole miehensä, isänsä tai veljensä huollettavana. Ensimmäinen askel kohti naisten vapautta on koulutus, toinen oma raha, vasta sitten voidaan alkaa puhua omasta huoneesta.
Jokaisessa maassa on elettävä oma minna canthinsa, jotta toiset voivat seurata häntä. Ja koulutus murtautuu läpi maailman, sitä ei voi estää. Aina on ihmisiä, joille raha ja oma menestys eivät ole kaikki kaikessa, vaan he alkavat ajaa myös muiden oikeuksia. Jos en uskoisi maailmassa olevan myös hyvyyttä, en oikein voisi elää siinä enää. Kirjat, jotka syntyvät näissä maissa, kertovat, että siellä on jo minna cantheja.