Renate Dorrestein oli minulle täysin tuntematon kirjailijatar, mutta kansi houkutteli hankkimaan tämän kirjan, kun törmäsin siihen WSOY:n uutuusluettelossa. Ja vaikka alussa kirjaa lukiessa tuntuikin, että kansi ei aivan taida vastata sisältöä, niin kansikuvakin sai merkityksensä tarinan edetessä. Vähän samalla tavalla koko kirja eteni: vähän kerrassaan asioita esiin tuoden.
Lainaa vain (WSOY 2011, suomentanut Sanna van Leeuwen) olikin tutustumisen arvoinen kirja. Aiemmin hollantilaiselta kirjailijalta on ilmestynyt suomeksi kaksi teosta:
Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa ja Kivisydän, jotka tietysti ovat nyt lukulistallani ja tulen siis vielä palaamaan Dorresteiniin myöhemminkin.
Kirjailijalla on myös hyvät kotisivut, joilla voi käydä tutustumassa naisen tuotantoon: täällä.
Minulla on hollantilaisista (ja tanskalaisista) kulttuurituotteista sellainen kuva, että niissä voi noin ylipäätään tapahtua ihan mitä vain.
Olen joskus katsellut tv-elokuvia kyseisestä (tai kyseisistä) maista, enkä oikeastaan tiedä, miksi yhdistän nämä kaksi maata niin samanlaisiksi.
Ehkä siihen liittyy käsitys kielestä, joka on molemmissa maissa vähän samanlaisella tavalla outoa.
Siksi en hirveästi yllättynyt, kun Lainaa vain oli juuri sellainen kirja, jossa voi tapahtua ihan mitä vain.
Kirjassa pääosassa on Nettie, 48-vuotias mummo, joka on menettänyt tyttärensä huumeille ja joka näin ollen kasvattaa tyttärenpoikaansa, Igoria.
Oikeastaan kirjan päähenkilö onkin Igor, synnytyksessä aivovaurion saanut poika, mutta tapahtumat kerrotaan pääosin Nettien näkökulmasta.
Ellei hän tietäisi paremmin, hän voisi vaikka luulla käyvänsä Igorin kanssa juuri jotain keskustelun tapaista. Kysymys ja vastaus, väite ja vastaväite, täysipainoista ajatusten vaihtoa.
Nettie on vessojen siivooja, joka tekee elämäänsä alistuneena työtään: siivoaa vessoja ja avaa ovia niitä tarvitseville.
Kun Igor on 16-vuotias, hän pääsee töihin suojatyökeskukseen - ja tästä kirjan kertomus alkaa.
Vasta loppupuolella kirjaa kerrotaan niistä tapahtumista, jotka johtivat Nettien saamaan lapsen 16-vuotiaana ja tyttärenpoikansa holhoukseensa myöhemmin.
Kun Igor on syönyt oman puolikkaansa omenapiirakasta, hän istuutuu television ääreen. Melkein huomaamattaan hän hengittää syvään pari miljoonaa kertaa, ja niin kuluu kahdeksan vuotta.
Igor on töissä omassa paikassaan ja Nettie omassaan, vapaa-ajalla Nettie kokkaa ja leipoo Igorille, mikä pitää Igorin tyytyväisenä, eikä tämä enää saa kiukkukohtauksia, joiden aikana saattaa tehdä mitä vain.
Kirjan lukujen otsikot liittyvät Nettien harrastukseen, ja vasta kirjan lopussa niiden merkitys kirjan tarinan kannalta aukeaa.
Ajattelin koko kirjan ajan vain, että onpas omituinen yksityiskohta nämä otsikot, esim. 3 dl maitoa ja 4 munaa.
Elämä etenisi sujuvasti eteenpäin, mutta tietysti kirjassa pitää jotain tapahtuakin ja tässä kirjassa olikin mukava ja mielenkiintoinen, ja hieman erikonen, juoni.
Igor rakastuu Lisaan, asunnottomien lehteä myyvään tyttöön, joka loukkasi myös päänsä onnettomuudessa ja on vähän omalaatuinen.
Yhdessä Igor ja Lisa lähtevät pienelle retkelle, jonka aikana Lisa saa päähänsä siepata yksin puistossa makaavan vauvan mukaansa. Yhtäkkiä kaikki kolme ovatkin Nettien ovella ja asunnossa.
Kuten alussa totesin, tässä kirjassa voi todellakin tapahtua mitä vain.
Tässä vielä pari juonipaljastusta, aiemmat olivat takakannessakin:
Lisan on varoitettu olevan sellainen tyttö, joka ei viihdy kauan aikaa yhdessä paikassa,
Igorinkin on aika repäistä napanuora suojatyökeskukseen ja
Nettien on aika saada oma elämä.
Näistä asioista rakentuu loppukirja.
Erittäin suositeltava kirja. Ihan kaikille.
Koska Dorrestein käsittelee vaikeita aiheita. Hän ei piehtaroi asiassa, vaan osoittaa, että elämä on kaikesta huolimatta mahdollista. Ja muutos elämässä voi olla mahdollinen silloinkin, kun sitä vähiten odottaisi.
Lisäksi Dorresteinin kieli on niin innostavaa. Ja yllättävää.
Ja mikä parasta, hän jättää tilaa myös lukijalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti