Sarita Skagnes: Vain tytär

Sarita Skagnesin Vain tytär oli lukulistallani jo tovin aikaa ja myöskin varauksessa kirjastossa, mutta sainkin sen kirjaston bestsellerinä eli pikalainana luettavaksi loppuviikosta. Ja luinkin kirjan sitten yhdessä illassa. Ei mikään uroteko, koska kirjassa on reilut 200 sivua ja kirja on jaettu lukuihin ja alalukuihin, joiden otsikoissa jo kerrotaan, mitä lyhyissä osissa tapahtuu.

Vain tytär liikkuu saman aihealueen parissa kuin Kiswar Desain Pimeyden lapset eli naisten ja miesten - tai tyttö- ja poikalasten - epätasa-arvoisen kohtelun piirissä. Sekin on samaa, että molemmat ovat Punjabin alueelta: Sarita Skagnesin perheen juuret ovat Punjabin maaseudulla, samoin Desain kirjan kylä sijaitsee Punjabissa. Kysyinkin mieheltä tänään, että onko Punjab joku junttilan peräkammari siellä Intiassa. Punjab sijaitsee Pakistanin rajalla, jotain ehkä kertoo sekin. Vain tytär -teoksen perhe on sikhejä ja ainakin tämä uskonnollinen perhe vaatii naisia käyttämään pään peittävää huivia. 

Mitään kaunista luettavaa kirja ei todellakaan ole, vaan samaan tapaan kuin Pimeyden lapset -teoksessa myöskin Skagnes kertoo omaelämäkerrallisesti, miten häntä ei ole haluttu maailmaan ja miten hänet on yritetty tappaa, jättää huomiotta ja unohtaa. Kun muu perhe muuttaa Norjaan, jää Sarita (silloin vielä Satwant) Intiaan piikomaan tätinsä kotiin. Tädin poika taas on adoptoitu Saritan perheeseen, koska perheen suurin onnettomuus on ollut se, että heille ei ole syntynyt poikia, vain turhia tyttäriä, joista Sarita on jo kolmas. Sarita siis piikoo, häntä hyväksikäytetään seksuaalisesti ja lopulta hänen oma isänsä käy myös Intian-matkallaan raiskaamassa oman tyttärensä. Tästä tapauksesta Saritan isoäiti saa syyn pakottaa poikansa ottamaan Sarita mukaan Norjaan: ellei isä ota tytärtään mukaan, isoäiti kertoisi, mitä heidän talossaan tapahtui. Ja sitä ei voi tehdä, koska se, mikä kirjan edetessä on maailman tärkein asia, on perheen maineen säilyttäminen.

Kun Sarita muuttaa Norjaan, tuntuu perheen talo aluksi kuin kuninkaalliselta linnalta: vessassakin voi vain istua. Sarita on iloinen siitä, että on päässyt tällaiseen huippupaikkaan asumaan. Pian hänelle kuitenkin selviää, että he ovat Norjassa rättipäitä ja köyhiä. Ihmisiä, joita ei maahan haluta. Hänelle selviää myös se, että hänen isänsä on sairas ja väkivaltainen ihminen, joka hakkaa ja raiskaa, kontrolloi ja vahtii vaimonsa ja lastensa elämää. Lisäksi Saritan pitää tehdä lukuisia hanttihommia, kuten jakaa lehtiä ja siivota toimistoja, ja näistä töistä antaa rahansa isälleen.

Tytärten kohtalona on heidän isänsä valitsemat aviopuolisot ja Saritan isosiskot hylkäävät omat salarakastettunsa, koska eivät uskalla vastustaa isäänsä. Isä on onnistunut aivopesemään paitsi vaimonsa myös tyttärensä. Ilmeisesti Saritaa ei, sillä hänessä alkaa elää toivo toisenlaisesta elämästä. Sarita on älykäs ja menestyy kouluissaan. Hän kertoo avoimesti omasta tilanteestaan joillekin ihmisille, esimerkiksi koulussaan opettajalle, joka kuskaa häntä koulun ja kodin väliä silloin, kun Sarita lähtee kotoaan pois ja kun hän on liian peloissaan siitä, että isän lähettämät palkkamurhaajat käyvät hänet jossain matkan varrella surmaamassa. Saritan auttaa elämässä eteenpäin tietysti koulutus, mutta myös norjalainen mies, johon hän rakastuu ja jonka perheen seurassa hän kokee ensimmäistä kertaa olevansa hyväksytty ihmisenä.

Kirja on karua tekstiä elämästä punjabilais-perheessä, jonka perheen päänä on psykologillakin diagnosoitu sairas mies. Kirja tuo esille kaikki kauheudet, joita kuvitella saattaa, ja vähän enemmän. Perheen sisällä on väkivaltaa, joka kuitenkin lakaistaan piiloon perheen talon sisään, koska aina kyseessä on perheen kunnia. Jos joku naisista kertoisi, miten heitä hakataan kotona, perhe menettäisi kunniansa. Saritan perhe ei kuitenkaan ole niin kuin kaikkien punjabilaisten tai intialaisten perhe, ja Sarita sanookin isälleen, että heidän perheensä on kunniansa menettänyt jo aikaa sitten, sillä kaikki muut perheet näkevät, että isä hakkaa kaikkia - eikä heidän perheensä saa arvostusta osakseen kuin korkeintaan kaikkein vanhoillisimmissa piireissä. Myös Saritan äidin perhe vaikuttaa mukavalta ja vanhemmat kannustavat lapsiaan kouluun, kun taas heidän isän perhe on painajaismaisen kauhea, täynnä pedofiilejä ja väkivaltaisia miehiä. 

Norja merkitsee Saritalle mahdollisuuksia ja mahdollisuutta vapauteen omasta kamalasta perheestään. Saritalle tulee selväksi, että Norjassa ei tarvitse sietää niitä kamaluuksia, joita heidän perheessään täytyy kunnian takia sietää. Norjalaismies, johon Sarita rakastuu, on hänen tukenaan uudessa elämässä, jota Sarita havittelee. On kivaa, että norjalaismiehet ovat mukavia ja pelastavia ritareita, kun taas kirjassa norjalaisnaiset ovat niitä perinteisen hyväksikäytettäviä uhreja, jotka intialaismiehet naivat vain saadakseen oleskelupansa maahan. 

Intialaismiehet haluavat kirjan mukaan vain ja ainoastaan pönkittää omaa valtaansa, ja ihan varmuuden vuoksi tämäkin asia, että miehet käyttävät norjalaisnaisia hyväkseen, mainitaan kirjassa kolme kertaa. Täytyy sanoa, että vaikka kirja olikin suurimmaksi osaksi asiallinen, niin välillä oli sellainen olo, että kirja kuitenkin vain tuo esiin sellaisia stereotypisia käsitteitä ja ajatuksia, joita tämä maailma on jo täynnä. Kuten senkin, että koko Intia on samanlainen, eikä missään ole valoa pimeydessä. Intia on vain yli miljardin ihmisen asuinpaikka, joten eroja tasa-arvossa on valtavasti sosiaalisen luokan, kastin ja asuinpaikan mukaan.

Ei, en missään nimessä hyväksy epätasa-arvoa, enkä sitä, että tyttölapsille ei anneta arvoa eikä mahdollisuuksia elämässä. Väkivalta on aina paheksuttavaa ja lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät voisivat menettää seksuaalisen kyvykkyytensä loppuelämäkseen. On myöskin järkyttävää, millaiseen tilaan sekä Intia että Kiina ovat ajaneet ja ajamassa itsensä suosiessaan poikalapsia. Miten näin isot maat aikovat täyttää tyttövajeensa? Mitä tapahtuu naisille ja tytöille, kun asia konkretisoituu? 

Mutta, minusta on järkyttävää myös se, että tässä luodaan kuvaa maahanmuuttajista ja tässä kirjassa uusinnetaan vain sitä samaa kuvaa, joka niin monella on jo nyt. Ulkomaalaiset miehet vain hyväksikäyttävät länsimaisia naisia hinkuessaan oleskelulupaansa. Kyllä, tällainen asenne on jo olemassa, kuultu ja koettu ihan turhan monesti. Maahanmuuttajat ovat väkivaltaisia ja sairaita mieleltään - kyllä, osa on sitä ihan yhtä varmasti kuin suomalaisistakin on osa väkivaltaisia ja sairaita mieleltään. Maahanmuuttajat eivät kunnioita uuden kotimaansa tapoja tai lakia, vaan haluavat tuoda oman mielivaltaisen elämäntyylinsä ja kunniamurhia täynnä olevat maailmansa meidän eurooppalaisten silmien eteen. Joopa joo... Kun luen Kreeta Onkeli Ilosta taloa tai Markku Nummen Karkkipäivää, ymmärrän kuitenkin, että kaikki suomalaiset perheet eivä ole samanlaisia. Ymmärtävätköhän ne lukijat, joiden kuva maahanmuuttajista muodostuu kirjallisuuden ja iltapäivälehtien otsikoiden perusteella, saman asia tästä kirjasta? Jotenkin minulle jäi tästä kirjasta surullinen olo, sekä Saritan kohtalosta, mutta myöskin siitä, että kirja uusintaa vanhoja stereotypioita.

Olen myös miettinyt syksyn kirjoja lukiessani sitä, että mikä on tällaisten kirjojen merkitys nykymaailmassa. Miksi Afganistanista kertovat kirjat ovat niin suosittuja, että jopa lukiolaiset tarttuvat kirjoihin, koska 'ovat kuulleet niistä'. (Kuinka monesta kirjasta keskiverto lukiolainen on kuullut?!) Onko vakava kirjallisuus sitä, että niissä kerrotaan väkivallan teoista, raiskauksista ja ihmisten hyväksikäytöstä. Onko niillä kertomuksilla jotain muutakin merkitystä kuin että tunnemme olevamme niitä muita, toisia ja kolmansia, paremmassa elämässä kiinni. Tosiasiaha on, että emme muuta maailmaa antamalla kuukausirahaa Unicefille ja Planille, vaan meidän pitäisi oikeasti puolittaa rahamme koko maailman kanssa tasan, jotta maailmassa oikeasti tapahtuisi muutosta. Eikä sekään kai pidemmän päälle muuttaisi maailmaa, koska joku kuitenkin keksisi, että pitäisi olla jotenkin parempi kuin naapuri.

Onko kirjallisuudella merkitystä maailmassamme? Entä elokuvilla? Muuttiko esimerkiksi Slummien miljonääri monenkaan slummeissa elävän elämää, vaikka niin monet maailmassa näkivät, millaista elämä slummissa on? Kiinnostaako ketään mikään muu kuin uudemman ja paremman ipodin ja -padin hankkiminen. Miten voimme vaatia, että rikkaat intialaiset luopuisivat omasta hyvästään ja pitäisivät huolta köyhimmistään, kun emme itse halua luopua meidän omasta paremmasta elämästä.

Itsestäni voin sanoa, että en ymmärrä Intiaa enkä sen puoleista maailmaa kovinkaan hyvin. Mikä meillä näyttää yksinkertaiselta: tyttölapsia ei saa abortoida, koska siitä seuraa vain pahempia ongelmia, kun miehet jäävät ilman naisia ja lapset, myös tytöt, pitää laittaa kouluun, koska se edistää tasa-arvoa, on paikan päällä aivan mahdotonta, koska ihmisten pitää kuitenkin saada ruoka pöytään joka päivä.

Hieman sekavat ja ahdistuneet mielikuvat jäivät mieleen pyörimään. Sitä tapahtuu aika usein, kun Aasia tulee lähelle. En tiedä, kenelle suosittelisin kirjaa - kielellisesti se ei ollut erikoinen. Asiansa puolesta - no, jos haluat vahvistusta ajatuksillesi, että maailma on epätasa-arvoinen paikka ja tyttöjä kohtaan kamala.