Inna Patrakova: Tulkki

Nyt täytyy tehdä paljastus ja kertoa paheeni kirjojen suhteen: Rakastan sinkkukirjoja ja hyvän maun mukaan tehtyjä viihdekirjoja. Suosikkejani ovat Hilja Valtosen kirjat siinä missä Jennifer Weinerin ja Jane Greenin teokset. Edelliset ahmin yläasteikäisenä ja jälkimmäiset parikymppisenä. Inna Patrakovan Tulkki sijoittuu johonkin näiden väliin ja eniten siitä tulee mieleen Bridget Jones, sillä Patrakovan venäläissyntyinen Olga joutu samanlaisiin kiipeleihin kuin Bridget Jones: Olga ilmoittaa työpaikallaan pelaavansa sujuvasti golfia vaikka silmät kiinni, mistä seuraa pikainen shoppailukierros Stockmannilla ja täysin väärä vaatetus golf-kerholla, jossa Olga jää istuksimaan hieman liian pitkäksi aikaa terasille ja nauttii muutaman drinksun liikaa. 

Tulkki on siis tarina Olgasta, joka on päätynyt asumaan Suomeen ja sattuman kaupalla hienostoalueelle Espooseen. Olga on yh-äiti, jonka tytär Lizka saa äitinsä mm. ostamaan vanhalle ponille tallipaikan, ponin he saavat ilmaiseksi - se kun on jo hieman vanha. Poniin Olga törmää, kun sen märkä turpa on hänen asuntonsa olohuoneessa.

Olga työskentelee tulkkina firmoille ja kertaa värikästä työhistoriaansa laatiessaan cv:tä, kun hän hakee uutta työtä. Olgan elämä on edennyt mies- ja työsuhteissa sattumien, hassun tuurin ja vielä hassumpien tilanteiden kautta. Usein näitä tilanteita on värittänyt hänen venäläisyytensä: tietyt luonteenpiirteet selittyvät hänen venäläisyydestään. Hän ei esim. kestä suomalaisten hiljaisuutta kokouksessa, jossa ei tunnu tapahtuvan mitään, vaan rääkäisee mielipiteensä kuuluviin (ja tämän tapahtuman ansiosta saa uuden työn). Välillä Olgan käyttäytyminen on taas vastaan niitä stereotypioita, joita tuppaamme venäläisistä ajattelemaan: kun Olga epäilee työn liittyvän naiskauppaan, on hän järkyttynyt ja tietenkin kieltäytyy siitä, kunnes työ osoittautuu aivan kunnialliseksi. Tai, työpaikka on itse asiassa täysin feikki, minkä Olga tajuaa, kun hänen palkkansa ei enää juokse tilille ja hänen venäläinen pomonsa katoaa.

Olgan elämässä työ ja raha, samoin kuin miehet ovat vaihtuva ilmiö, kun taas hänen ystävättärensä ja tyttärensä ovat pysyväisiä ja niiden mukaan eletään elämän suurissa valinnoissa (jotka liittyvät useimmiten miehiin). Kirjassa, sen kirjallisuulajille uskollisesti, haukutaan miehiä, jotka saavat ominaisuutensa kulttuurisesti värittyen: suomalaiset eivät puhu kun taas venäläiset miehet puhuvat liikaa ja liian monelle yhtä aikaa. Venäläismiesten korulauseisuus olikin ihan uusi asia minulle teoriassa, vaikka käytännössä olen joskus päässyt ihmettelemään bussikuskien innokkuutta jutella kepeähköön sävyyn, kun olen joskus ollut hieman eksynyt ja kysellyt ohjeita perillepääsyyn. Kirjallisuusperinne velvoittaa ja viihdekirjallisuudelle ominaisesti Tulkissa viitataan maailmankirjallisuuteen: tällä kertaa venäläiseen, mm. Tsehov vilahtaa tekstissä. Miesten ohella myös naisia, suomalaisia, nälvitään siitä, että he (me) eivät (emme) jaksa innostua sipsuttelemaan korkokengissä talvi- ja loskakeleissä tai laittamaan muuta kuin nopeasti sitaistua poninhäntää edes kaupungille lähtiessään. Toisaalta taas Olgan suulla ja näkökulmasta haukutaan venäläistä tapaa kasvattaa lapsia tytöiksi ja pojiksi. Korkokengät tietysti aiheuttavatkin ratkiriemukkaita hetkiä, kun Olga jumittaa Helsingin liikenteen juuttumalla koroistaan kiinni kesken suojatien ylityksen. 

Kaikki kohdat eivät siis oikeastaan naurata, vaikka ne onkin kirjoitettu hauskoiksi. Paikoin kirja taas naurattaa oikein hervottomasti. Ongelmana onkin sen epätasaisuus. Myöskin kahden kulttuurin välissä eläminen vaikuttaa kahteen suuntaan tempomiselta: molemmissa kulttuureissa on jotain vikaa, mutta kirjoittaja ei oikein uskalla kummastakaan kulttuurista irrotella kunnolla. Eräs kohta ärsytti oikein paljon ja se on Olgan käynti sossun luukulla: Olga on autuaan tietämätön siitä, että eronneen isän kuuluisi maksaa elatusmaksuja ja että Suomessa ollaan oikeutettuja asumistukeen. En oikein ymmärrä kohtaa: yritetäänkö sillä osoittaa, että maahanmuuttajat ovat hyviksiä, joilla ei ole aikomustakaan osallistua Suomen talouteen muuten kuin veronmaksajina vai onko päähenkilöstä tieten tahtoen haluttu tehdä aivan totaalinen idiootti? Ensimmäiseksi mainittuun päätyisin, sillä tähän tyyliin teoksessa kirjoitetaan muutenkin: 

Ja sitten me taas ehdottomasti keksisimme jotain. Avaisimme vaikka tyttöjen kanssa pienen kenkäkaupan. Tai yhtäkkiä Suomi nousisi lopultakin talvisodan juoksuhaudoista ja unohtaisi vanhat vääryydet, ja minä pääsisin töihin - vakituiseen työhön, jossa olisi hyvä palkka ja jopa oikea loma.  

Mitäs tästä voisi sanoa sitten lopultakin? Välillä pidin kirjasta, nauroinkin jopa. Välillä taas ärsytti suunnattomasti - ei kuitenkaan niin paljon, että olisin jättänyt kirjan kesken - vaan luin sen loppuun. Vähän samalla tavalla kuin viihteestä, vaikkapa Venäläisestä nannystä ei pitäisi hirveän paljon tykätä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan yhtä hyvin kuin tv-sarjan parissa viime kevättalven iltapäivät. Sellainen ero nannyssä oli, että sen katselijakunta oli selvästä tiedossa, toisin kuin Tulkissa tuntui, että ei ihan olla varmoja, ketä pitäisi hauskuttaa ja kenelle olla mieliksi.