Joyce Carol Oates: Putous + Kosto: rakkaustarina

Olen kirjablogimaailmassa varmasti viimeinen, joka viimein avasi Oatesin Kosto: rakkaustarina -kirjan. Luin monesta blogista arvion ja pelkäsin, että aihe olisi liikaa. Lähinnä siksi, että kurjuus- ja pahuuskiintiöni oli joulun alla täynnä.

Nytkin tarvitsin pienenä rohkaisuna tai alkupalana Oatesin toisen kirjan, joka oli Putous (Otava 2006). Tämä alkupala oli 560-sivuinen, mutta lukeminen sujui nopeasti ja kyllä, olen Oatesin koukussa. Tiukasti. En tiedä, onko Putous lähellekään Oatesin parhaita kirjoja, mutta se oli tarpeeksi hyvä, että tulevaisuudessa luen muitakin naisen kirjoja. 

Putous alkaa hätkähdyttävästi sillä, että vastavihitty mies hyppää Niagaran putouksiin. Pian selviää, että hänen morsiamensa on jäänyt hääsviittiin ja on hieman hämillään ja häpeissään tapahtuneesta - kauan aviomiestä odottanut nuorikko on taas jätetty yksin. Ariah (morsian) haluaa jäädä nukkumaan ja unohtaa elämänsä, mutta aika nopeasti häneen tutustuu itsepintainen Dick Burnaby, paikkakunnan asianajaja. Rakkaus syttyy ja häitä vietetään (ehkä liiankin) nopeasti (muiden mielestä). Ariahilla on suunnitelma: hän haluaa lapsia ja yhden tytön. Hän nauttii jokaisesta hetkestä miehensä ja lastensa kanssa, sillä hänen luottamuksensa elämän tasaiseen onneen on mennyt: hän pelkää koko ajan, että mies (tai lapset) häviävät hänen elämästään. Elämä sujuu ja Ariahin ensimmäisen aviomiehen kohtalo siirtyy tarinoiden joukkoon, eikä kukaan osaa yhdistää tarinaa Ariahiin. Elämän varjona kuitenkin säilyvät Niagaran putoukset, jotka vetävät puoleensa ihmisiä... hyppäämään ja suistumaan veteensä... tai ainakin harkitsemaan hyppäämistä. Sama teema, Niagaran putoukset ja pienen kaupungin ahdas ja ahdistava yhteisö seuraavat henkilöitä, varsinkin Ariahia, koko kirjan ajan.

Dick Burnaby on menestyvä juristi, mutta yhtäkkiä hän saa päähänsä alkaa ajaa melkein mahdotonta tapausta, johon liittyy asuinalue Love Canal, jonka asukkaat sairastavat koko ajan ja muita ihmisiä enemmän. Alue on halpa asua, ja lähellä kemiantehtaita ja niiden jätteitä. Aika, 60-luku on kuitenkin täysin väärä ja amerikkalainen oikeuslaitos tuntuu olevan sen puolella, kenellä on eniten rahaa. Oikeusjuttu koituu Dickin kohtaloksi, Love Canalista ja Burnabyn nimestä tulee naurun aihe: hänen vaimonsa ja lapsensa tulevat aina olemaan burnabyjä - sukunimeä ei koskaan lausuta hyvään sävyyn.

Lapset: Chandler, Royall ja Juliet elävät elämäänsä isän nimensä varjossa, mutta menestyvät kuitenkin kaikki omalla sarallaan. Kun pojat ovat lähteneet kotoa, saa Juliet hämmentävän ystävän: Stonecropin - hiljaisen ja ison miehen körilään, jonka isä toimi poliisina siihen aikaan, kun Julietin isä hoiti Love Canal -juttua. Stonecrop johdattaa Julietia menneisyyden varjoihin. Myös Ariah, joka on kieltäytynyt katsomaan menneisyyteen, näkee mitä oikeasti tapahtui. 

Oatesin teksti on riemullista luettavaa. Kirjan tapahtumat etenevät parin sukupolven verran. Jokaisella henkilöllä on omat ristinsä ja taakkansa kannettavanaan ja putoukset ovat jokaisen vieressä muistuttamassa voimastaan. Vaikka elämä etenisi välillä suunnitelmien mukaan, voi valtava luonnonvoima muuttaa elämän suuntaa yhtäkkiä. Ja vaikka elämä ei aina menekään suunnitelman mukaan, vaikeimmatkin hetket ylittyvät - ja rakkautta voi löytyä sieltä, mistä sitä vähiten odottaisi.  

Putous-kirjan lukeminen ennen Kosto: rakkaustarina -kirjaa oli yllättävän hyvä ratkaisu, sillä molemmissa kirjoissa liikutaan samoissa paikoissa ja tavallaan niissä molemmissa on sama teema: mätä oikeuslaitos, joka on lahjottavissa. Pieni ihminen tulee jyrätyksi, eikä oikeutta ole olemassa. Ainakaan virastojen puolesta.

Luulen, että jokaisessa kirjablogissa ollaan jo käsitelty Kosto: rakkaustarina -teos. Minulla oli jo kerran aikaisemmin lainassa tämä Oatesin kirja, mutta jaksoin silloin lukea vain kaksi sivua. Kirjan aloittava kertomus joukkoraiskauksesta oli sen verran kova, että jätin kirjan kesken ensimmäisellä kerralla. Nyt jatkoin lukemista ja ehkä jotenkin etäännytin itseni aiheesta, Teenan kokemasta joukkoraiskauksesta ja siitä, että oikeuslaitos on niin mätä. Totta kai se kiukutti ja raivostutti - mutta samalla aloin ihailla Oatesin kykyä saada minut lukijana raivon partaalle, ja kuljettaa tarinaa oikeaan suuntaan. Juuri kun olen lukijana huutamassa kostoa silmä silmästä, niin kirjailija kuljettaa tarinaa oikeaan suuntaan. Ja juuri kun olen lukijana huokaisemassa pettymyksestä, että poliisi John Droomor kääntyy kuvioista pois, alkaa tapahtua ja huomaan, että kirja eteneekin juuri niin kuin haluaisin.  Ihailen Oatesin taitoa saada lukija kannattamaan Droomoria. Kirjassahan raiskaajat ovat kerta kaikkiaan ällöttäviä, irstaita paskapäitä, eivätkä mitään muuta. Jos joissain rikoskirjoissa yritetäänkin nähdä rikollinen edes jotenkin inhimillisenä ja ymmärtää hänen tekoonsa johtuvia onnettomia kasvuolosuhteita, niin Oatesin rikolliset ovat vain tekojensa määriteltävissä. Minusta se on oikein, koska raiskausta ei voi selittää muuten kuin epäinhimillisellä julmuudella. Ovatko tekijät piripäisiä tai muuten vain juhlatuulella ja onko naisella sitten miten lyhyt hame tahansa, ei ole merkityksellistä.

Yllättävää minulle oli se, että näissä kirjoissa oli samantyylinen aihe ja tematiikka: oikeuslaitoksen mädännäisyys ja myös se, että molemmissa takavasemmalta syöksyy hennon ja haavoittuneen naisen avuksi mies, joka myötätunnosta ja rakkaudesta naista kohtaan auttaa tätä. Vaikka molemmissa kirjoissa tapahtui kauheuksia, ne kuitenkin kantoivat positiivisuudellaan: elämä jatkuu.

Putous-kirjasta lainattu virke oli minusta molemmissa myöskin yksi kantava teema:

Ehkä rakkaus on aina anteeksiantoa, ainakin osittain.

Kohdassa, jossa se oli Putous-kirjassa, virke jysähti päälle niin yllättäen ja muun tekstin tyylistä poiketen, että se jäi mieleen soimaan ja kannatteli molempien kirjojen lukemisen ajan. Sanoisin, että loistava kirjoittaja, jolla on taito saada tekstistä merkityksellistä. Mikä onni, että kirjoittajalla on vielä paljon muutakin luettavaa.