Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Marjaneh Bakhtiarin Toista maata ei ole ollenkaan niin hyvä teos kuin hänen esikoisensa Mistään kotosin, jonka luin aiemmin ja joka oli hulvattoman hauska ja muutenkin iskevä teos maahanmuuttajien elämästä uudessa maassa. Molemmissa teoksissa päähenkilöinä ovat iranilaisperheen perheenjäsenet ja molemmissa aiheena maahanmuuttajien sopeutuminen tai sopeutumattomuuss uuteen maahan, Ruotsiin. Molemmissa myös on samaa se, että perheen isät ovat sopeutuneet maahan kohtuullisen hyvin, kun taas äidit kokevat kielen oppimisenkin jo ylipääsemättömän vaikeaksi. Sama aihepiiri on Toista maata -teoksen kompastuskivi, sillä siinä missä esikoisteos oli hauska, uudentyyppinen ja koskettava, oli tämä toinen kirja pitkästyttävä, samaa jankkaava, itseään ja aiempaa teosta toistava. 

Kirjan juoni etenee niin, että perheen isä on koulussa opettajana, mutta luennoi liiallisella palolla maahanmuuttajien integraatiosta ja myöskin tavalla, joka ei ole koulun mielestä oikea tapa: niinpä isä Mehrdad huomaa saavansa potkut koulusta. Onneksi hänellä on kysyntää muualla maahanmuuttaja-asian tiimoilta. Perheen äiti Noushin on kotiäitinä, eikä pärjää ruotsillaan. Samalla muu perhe syyllistää äitiä, kun tämä ei haluakaan hankkia mitään elämää kodin ulkopuolella. Perheen kaksi tytärtä, Baran ja Parisa lähtevät elämänsä ensimmäistä kertaa Iraniin, sillä Parisa vakuuttaa, että koska hänellä on pääsy Iraniin, saa hän menestystä nappaamalla mahtavia kuvia maasta ja esittämällä niiden avulla, millainen maa Iran on. 

Isä-Mehrdadin puheista ja kirjoituksista huokuu läpi niitä ajatuksia, joita Bakhtiari varmaankin haluaa kirjassaan tuoda esiin.

Vain vasemmisto ja rasistiset puolueet toisin sanoen hyötyvät tästä niin kutsutusta uudesta, monikulttuurisesta Ruotsista.

Tämä kohta on itse asiassa yliviivattu Mehrdadin kirjoituksessa, mutta ehkä juuri siksi se pistääkin silmään. Mehrdadin sanoma on, että maahanmuuttajan tulisi integroitua yhteiskuntaan, jossa asuu ja omalta kohdaltaan hän onkin integroitunut hyvin; toisella puolella ovat ne maahanmuuttajat, jotka eivät ole osanneet kouluttautua ja joiden ainoa työmahdollisuus on siivoojana.

Iranissa tytöt tutustuvat serkkunsa, Negarin, maailmaan. Negarin perhe on rikas, ja Negarin hupina onkin ajella ystäviensä kanssa ympäri Teherania autolla, kuunnella musiikkia niin lujaa kuin se on mahdollista. Kotibileissä juodaan alkoholia niin, että Parisa ja Baran ovat ainoat, jotka eivät juo. Vaikka tytöt ovatkin lähtiessään ottaneet mukaansa huivit, ei niille autolla ajaessa juurikaan käyttöä löydy. 

Vaikka Parisa ja Baran luulivat tulleensa Lähi-itään, missä parrakkaat miehet kantoivat kaunaa jenkeille ja päästä varpaisiin peitetyt naiset kirkuivat vain kun heitä kivitettiin, Negarilla oli asiasta oma versionsa. Versio jonka mukaan serkkujen ei pitänyt kuvitella olevansa paremppia tai modernimpia kuin Negar vain siksi, että he olivat kasvaneet Euroopassa.     

Negar ja hänen ystävänsä elävät kännykoiden, tietokoneiden, youtuben, blogien kautta aivan samanlaista elämää kuin tytöt Ruotsissa. Paitsi että Iranissa nuoret naiset käyvät nenäleikkauksissa, koska heitä huolettaa, pääsevätkö he koskaan naimisiin, tytöt meikkaavat viimeisen päälle ja Parisakin saa uudet kulmakarvat Negarin luona. Kuitenkin kaikkialla on vaara niistä, jotka voivat tulla ja viedä tytöt poliisiasemalle, jos tytöt pukeutuvat liian paljastavasti. Myös ravintolassa on sääntönsä, joiden noudattamista valvotaan (löyhästi). Parisa ja Baran palaavat Iranista varsin hämmästyneinä, sillä heidän vanhempiensa antama kuva ei vastaa ihan sitä Irania, jonka tytöt kokivat. Niinpä tytöille tulee sellaisia kysymyksiä, että voisivatko he muuttaa takaisin Iraniin. Vaikka Iranissa toisaalta on hauskaa, biletystä, on Ruotsissa taas vapaus - vapaus matkustaa Alpeille loman viettoon, tai käyttää sellaisia vaatteita kuin itse haluaa.

Kirjassa olisi pitänyt olla ehdottomasti parempi juoni - tai edes jonkinlainen juoni; nyt tytöt menivät ja tulivat Iraniin, eikä se riittänyt 600-sivuisen kirjan juoneksi millään. Vaikka kirjassa oli muitakin henkilöitä, he jäivät kovasti vähäiseen ja epäselvään rooliin. Pikkuisen vaati kärsimystä tämän kirjan loppuun lukeminen, mutta suosittelen kaikille ehdottomasti Bakhtiarin esikoiskirjaa Mistään kotosin.

Maahanmuuttajia ja heidän elämäänsä on kuvattu samaan tyyliin, huumorin kautta, myös esim. Zadie Smith Valkoiset hampaat -teoksessa; Parempi kuin Beckham -leffassa:

  



Bollywoodin tyyliin elokuvassa Dilwale dulhania le jayenge:

Kaikille on ominaista se, että maahanmuuttanut sukupolvi esitetään omista tavoistaan ja kulttuuristaan kiinni pitävänä, hieman hassuina ja lopuksi kovin surullisina henkilöinä. Heidän lapsensa taas joutuvat tekemään työtä kahden kulttuurin välissä: he ovat kasvanee t uuteen ympäristöön, mutta heidän vanhempansa haluaisivat lapsensa jatkavan omaa perinnettään - ja toisaalta ympäristö taas näkee heidät maahanmuuttajina, vaikka nuoret olisivatkin syntyneet uudessa maassa. Ei mikään helppo yhtälö ratkaistavaksi, varsinkaan teini-iässä.

Näissä esimerkeissä eri sukupolvien kolahduksia esitetään huumorin keinoin, mutta asiat ovat sinällään samat kuin jos ne kertoisi vakavasti. Enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi viihteen keinoin ei voisi kertoa vakavistakin asioista?