Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2011, Johnny Kniga, alkuperäinen teos Stille dager i Mixing Part 2009) tuli vastaani,
missäs muualla kuin kirjaston uutuuksien joukossa.
Loen kirjoja olen satunnaisesti lukenut ja nyt kun oli oiva tilaisuus,
pitihän siihen tarttua.
Kirjan alku olikin lupaava: Telemannin perhe päättää vuokrata loma-asunnon Saksan Garmisch-Partenkirchenistä, eli Mixing Partista, kuten perheessä paikkaa nimitetään käännöskukkasen perusteella.
Alku oli lupaava siinä mielessä, että se oli hauska,
ja koska itse pidän enemmän minimalismista kuin pitkistä, rönsyilevistä ajatuksista, joita erotellaan pilkuin ja välimerkein, tekstin lyhyet keskustelut
olivat juuri minulle sopivia.
Keskustelut ovat lyhyitä, ne hotkaisee lukiessa nopeasti,
mutta silti niissä sanotaan paljon.
Perheen äiti, Nina ottaa ilon irti lomasta ja isä, Telemann haaveilee kirjoittavansa teatteriin näytelmän, ja samaan aikaan hän haaveilee tv-kokki Nigella Lawsonista.
Nämä haaveet menevät suloisesti sekaisin,
samalla kun Nina-vaimo ei haaveile,
vaan tekee. Jotain muuta.
Leppoisan loman lopputulos on jotakin muuta kuin etukäteen olisi odottanut.
Teos etenee paljon dialogin keinoin.
Pariskunta keskustelee, useammin enemmän vaieten kuin puhuen.
Kenen kanssa sinä juttelit?
Yhden venäläisen tennisäidin.
Ja hänkö tiesi, kuka tämä masennukseen taipuvainen teatterihenkilö oli?
Kyllä.
Oliko hän kaunis?
En tiedä.
Et tiedä?
En ole koskaan nähnyt häntä.
Mutta sinähän sanoit puhuneesi hänen kanssaan tänään.
Ai, tarkoitatko sitä venäläistä?
Tietenkin.
Ja haluat tietää, oliko hän hyvännäköinen?
Niin.
En katsonut niin tarkkaan.
Pötyä. Oliko hän kaunis.
Oli.
Kirjan alku pohjustaa keski-ikäistyvän pariskunnan alkavaa avioliiton kriisiä. Sitä, kun toinen on kiinnostunut vain yhdestä asiasta (teatterista) ja toinen puhuu aivan eri kieltä. Teoksen sivuilla asia ilmenee esimerkiksi niin, että Nina osaa saksaa, Telemann ei. Mitä tapahtuu, kun toinen löytää ihmisen, joka puhuu samaa kieltä hänen kanssaan ja toinen uppoutu yhä syvemmälle mielikuvitukseensa, tai pakkomielteensä pariin.
Tämän on lukenut myös
Jori,
joista Jori ei pitänyt kirjan nimen käännöksestä ja kukaan ei oikeastaan liiemmin innostunut kirjasta.
Kirjan nimestä itsekin ajattelin, että olisi voinut toimia Mixing Partina paremmin, mutta kun katsoo näitä muunkielisiä kirjankansia, niin aika selvästihän näissä on esillä Nigella.
Toisaalta, olisihan suomenkielisessäkin teoksessa voinut ratkaista kirjan nimen toisin ja kirjan kanteen sijoittaa Nigellan, kunten näissä muissakin.
Nigellahan oli myös Telemannilla enemmänkin pakkomielle kuin julkisivu.
Olen myöskin vähän sama mieltä, että kirja oli kovin kepeä lukea,
vasta nyt kun kirjoitin
ja selasin kirjaa takaisinpäin, aloin pitää itse kirjasta.
Mutta ehkä kirjan ansiot olivatkin kovasti alkuosassa,
jossa dialogeissa tulee ilmi pariskunnan ongelmat.
Kuten alussa kirjoitin, olen itse lyhyiden lauseiden ja esitystavan ystävä,
ehkä sen takia aloin pitää kirjasta - tai ainakin sen alusta
oikeastaan aika paljon.
Ja sitten aloin myös selailla Nigellaa, kuka hän oikein on?
Ja, eihän tällaiseen ihmiseen voi olla oikein rakastumatta,
vai voiko?
Minä ainakin kannatan Nigellan ajatuksia leivosten syömisestä. Jos leivotaan, niin sitten leivotaan ihan oikeista aineksista. ;)
VastaaPoistaKiva lukea tästä sinunkin arviosi! Alussa oli todella jotain äärimmäisen lupaavaa, minulle lopusta tuli vähän liian sekava. Mutta ihan leppoisahan tämä oli.
Minä olen miettinyt tätä, mutta Nigella ei ole vielä tullut Bestseller-hyllyllä vastaan...
VastaaPoistaKiva kuvitus tässä postauksessa muuten, ponit ja piparit hymyilyttivät. :)
Norkku, no nyt voi tulla, kun käyn palauttamassa =) Itse mietin, että olenkohan Loen kirjoja lopultakaan kovin montaa lukenut. Pitäisi kurkata muutkin läpi, voi olla että tykkäisin =)
VastaaPoistaLinnea: niin, alku oli ehkä se paras juttu. Mutta toisaalta pidin myös välissäkin siitä, miten vähän niin kuin huomaamatta suuriakin asioita tapahtui. Dialogeista voi poimia ne tapahtumat. Ja piti olla varuillaan, että ei mennyt ohi. Siksi pidän lyhyestä ilmaisusta...
Se vähä mitä Nigellaa "tunnen", hän on kyllä viehättävä ja kaunis nainen. Ilmeisesti hän kannattaa elämästä nauttimista, niin kuin minäkin. :)
VastaaPoistaMinäkin pidin paljon kirjan muodosta/rakenteesta, mutta se ei yksin ihan riittänyt. Ei tämä hirveä kirja missään nimessä ollut, muistelen sitä ihan hyvillä mielin hassuna välipalakirjana, mutta ehkä se myös vertautui minulla niin kovasti Supernaiiviin, joka on huippu.
Kiitos linkityksestä!
Karoliina: Mun täytyy myöntää, että en kovin hyvin muista supernaiivia. Koulussa joskus oppilaita on lukenut sitä, mutta se ei ole saanut mitään kovin hyvää hehkutusta... (mikäpä sais).
VastaaPoistaMutta en siis itse osaa oikein verrata siihen teokseen.
Olishan tästä saanut rutistettua loppuakin vähän paremmaksi, että olisi ollut joku ideakin mukana kirjassa =O
Mä olin pettynyt tähän. Loella on sekä tosi hyviä että tosi huonoja kirjoja. Supernaiivin lisäksi Doppler oli tosi hyvä, kun taas sitten vaikka Muleum oli tosi huono.
VastaaPoista