Katriina Järvinen & Laura Kolbe: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa

Katriina Järvisen & Laura Kolben Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa - Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta (2007, kirjapaja) -teos on ollut tosi pitkään lukulistallani. Se on aika ajoin odottanut lukijaansa kirjastosta raahattuna, viimeistään kun luin Booksyn kirjoituksen, halusin lukea kirjan. Täytyy sanoa, että kirjan aloittaminen tuntui vaikealta, koska ajattelin, että tämä olisi jotain ympäripyöreää, soljuvaa ja mihinkään kiinnittymätöntä sosiologian tutkimusta. Kirjan lukeminen lopultakin oli miellyttävää, nopealukuista ja lukuisten esimerkkien takia kiinnostavaa. Mutta se ympäripyöreys: en jotenkin saanut ihan kiinni Kolben ja Järvisen ajatuksista. Olisin kaivannut jotain jykevämpää todistusaineistoa esimerkkien ja ajattelun taustaksi. Mielestäni ja kokemukseni mukaan Suomessa ihmisen sosio-ekonominen luokka ei ole este - ainoastaan hidaste - enkä teoksen luettuakaan ole muuttamassa ajatuksiani. Sikäli olen hieman pettynyt, koska halusin kirjasta saada vastauksia siihen, miten ihmisen (luokka)tausta näkyy hänen elämässään ja käyttäytymisessään.

Tuskin silti koskaan omaksun Fredrikinkadun porvariston hillittyä charmia. Se syntyy vain elämällä tietynlainen elämä. Toisaalta voin ajatella olevani etuoikeutettu: minulla ei ole velvoittavaa sukutaustaa, ei luonnostaan lankeavia perinteitä - jos ei myöskään perittyä sosiaalista pääomaa tai suvun taloudellista turvaa. Suomessa voi ainakin vielä toistaiseksi elää luokkien rajamailla. - - Vanhoissa luokkayhteiskunnissa, esimerkiksi Ranskassa tai Englannissa, ei samanlaista valinnanvaraa ole. Upper middle class -elämä sisältää valmiin paketin: tietyn koulutuksen esikoulusta yliopistoon, sopivasta ryhmästä valitun puolison, asuinpaikan, harrastukset, lomanviettotavat ja hyväksytyn habituksen. 

Teoksessa vahvistuu pysyvän luokkayhteiskunnan sijasta kuva maasta, jossa jokaisella on periaatteellinen mahdollisuus siirtyä omien valintojen: koulutuksen, ammatinvalinnan, ystäväpiirin, ansiosta tai takia toiseen "luokkaan". Huonoista lähtökohdista voi nousta ylemmäs ja hyvätkin lähtökohtansa voi tuhlata.

Voisi sanoa, että helpompaa on pysyä samassa sosio-ekonomisessa luokassa kuin missä omat vanhemmat ovat eläneet. Luulisin, että vanhemmilla on tässä suuri merkitys: saako vanhemmilta kannustusta esim. opiskeluihin, vai lannistavatko vanhemmat lapsensa. Kirjaa lukiessa väistämättömästi alkaa miettiä omaa perimäänsä: omassa suvussani ollaan siirrytty oman sukupolveni aikana korkeakouluihin, valmistuttu ns. porvarilliseen ammatteihin ja osittain alettu toteuttaa suurta keskiluokkaisuutta: oma talo, kaksi autoa ja kauniit kulissit. 

Oikeastaan juuri siksi minua kiinnosti alun perin lukea kirjaa. Olen aika usein kokenut niitä samoja tunteita, mitä kirjassa kuvataan: tuntenut olevani jotenkin väärin tietyissä tilanteissa, tai tuntenut epäviihtyvyyttä joissain toisissa tilanteissa. Kyllä, myönnän että luokkayhteiskunta-ajatuksessa on jotain perää: jos on syntynyt tiettyyn ympäristöön, siihen sulautuu helpommin kuin se, joka opettelee ns. oikeat säännöt. Mutta Suomessa luokat eivät ole niin kaukana toisistaan, että oikeita tapoja ei voisi opetella ja oppia. Eri asia on sitten se, että tunteeko uusissa piireissä koskaan oloaan kotoisaksi. Itse olen liikkunut aikamoisissa välitiloissa ja siksi päässyt tarkkailemaan sosiaalisia ympäristöjä (hieman samaan tapaan kuin kirjan toinen kirjoittaja, Katariina Järvinen, joka myös on työläistaustainen) ja päätynyt joskus tulkitsemaan asioita ihmisten koulutuksesta käsin. Jossain vaiheessa elämääni elin sosiaalisessa ympäristössä, johon en tuntenut millään kuuluvani: tiesin vastaukset vääriin (siis toisiin kuin kaikki muut) kysymyksiin trivial pursuitissa ja kun olin valmis filosofisiin keskusteluihin, muut vetivät räkäkännejä. Oli lopultakin vapauttavaa lähteä siitä elämästä, joka lukitsi minut tähän piiriin.  

Ystäväni on tehnyt paljon töitä opetellessaan lukevien, kulturellien ihmisten parissa elämistä. Kirjaan haastateltu Maria taas kertoo oppineensa lapsena small talkin monella eri kielellä.- - Silti jotkut väittävät, että meillä "pullamössösukupolven" kasvateilla on kaikilla ollut samat hyvinvointiyhteiskunnan suomat mahdollisuudet pärjätä elämässämme. 

Kirjaan on haastateltu 1960-70-luvuilla syntyneitä henkilöitä, joiden lapsuuden aikana vasemmistolainen henki vaikutti elämään. Miika Nousiaisen kirja Metsäjätti kertoo juurikin tällaisesta yhteiskunnasta, jossa tehtaan omistajan pojan kanssa ei saanut leikkiä. Oikeastaan Nousiaisen kirjan jälkeen paloin halusta lukea tämän kirjan, koska molemmissa tarkastellaan samaa asiaa. Kun Nousiaisen Pasi Kauppi kuitenkin leikkii lapsena tehtaanomistajan pojan kanssa, hän pääsee kiinni tähän toisenlaiseen elämään. Omistajan kotona elämä näyttäytyy hieman kliseisenä kuvana, kun se näkyy ikkunan läpi idyllisenä joulupäivänä. Itselläni oli hieman samat kuviot lapsena: leikin juurikin niiden koulutettujen ja paikkakunnan päättäjien lasten kanssa ja pääsin tutustumaan elämään ns. paremmissa piireissä. Perheiden elämä oli juurikin kesälomamatkojen ja muun materiaalisen puolesta kovin erilaista, mutta perheet eivät silti näyttäytyneet minun lapsensilmissä mitenkään idyllisinä. Ehkä siihen vaikutti myös se, että meidän ns. duunariperheissä ei ollut alkoholiongelmia, kuten Nousiaisen kirjassa. 

Nousiaisen kirja ja Järvisen & Kolben teos herätti minut näkemään sen, että samanlaista nousua kuin omassa suvussani, on koko maamme täynnä. Teoksessa nostetaankin maaseutu sellaiseksi paikaksi, joka yhdistää oman sukupolveni ihmisiä: useat ovat maalta kotoisin, ja loppujenkin sukujuuret tai kesämökki sijaitsee maalla. Samoinhan Nousiaisen teoksessa Pasi Kauppi menee kotipaikkakunnalle, jossa tuntee yhteisöllisyyttä ns. omiinsa. Useimmissa keskusteluissa, joita olen kaupungissa eläessäni käynyt, on yleensä etsitty yhteisiä juuria: pohjoisesta tai idästä kotoisin olevat tuntuvat aina tuntevan tietynlaista yhteisöllisyyttä. Ja sikäli näitä yhteisiä juuria on helppo löytää, koska jokaisella tuntuu olevan vähintään kesämökki sillä järviseudulla, josta olen itse kotoisin. 

"Yliopisto- ja korkeakoulututkijoilla on useimmiten porvarillinen tausta. Sitä ei välttämättä heti huomaa, mutta pidemmän päälle selviää, että monet heistä asuvat omistusasunnoissa Töölössä ja muissa hyvissä osoitteissa. Näin pienillä palkoilla niitä kämppiä ei hankita, ellei ole pesämunaa valmiina."

Helsingissä metromatka lännen varakkaiden, hyvin koulutettujen ihmisten alueilta itäisiin lähiöihin avaa silmät luokkaeroille. Ruoholahdessa kiidetään liituraidoissa ja jakkupuvuissa kohti Nokian, Sitran ja muiden yritysten kiiltäväpintaisia toimitaloja, Kontulassa kolmannen polven työttömät täyttävät arkipäivisinkin ostarin pubit ja niiden lähistöt värikkäällä menollaan. Metromatkan jälkeen on vaikea allekirjoittaa ajatusta yhdestä suuresta keskiluokasta, joka sulkisi meidät kaikki suureen syliinsä.

Järvisen ja Kolben teoksessa on yksi vika: siinä halutaan oikoa mutkia suoriksi, ja stereotypisiä ajatuksia kirjoitetaan tekstiin suoraan ilman tutkimusaineistoa, tilastoa tai lähdetietoja. Ovatko nämä käsitykset todellista tietoa, vai ennakkoasenteita? Itse tein metromatkaa Kontulan periltä Ruoholahteen aikoinani: asuin talossa, jossa oli asumisoikeusasuntoja, koulutettua väkeä asumassa ja kiisin Ruoholahdessa ilman jakkupukua töihin. Olen asunut melkein koko asuinikäni Helsingissä idässä; vähän aikaa asuin Mannerheimintien vieressä - ja molemmissa suunnissa sain kokea viikonloppuisin samaa "iloa" alkoholia liikaa nauttineilta ihmisiltä. Myönnän, että alueilla on eroja, mutta tällaisista heitoista tieteellisessä teoksessa olisi syytä laittaa perusteellisempaa tietoa, eikä vain kirjoittaa asioita ilmaan, joita oletamme eri paikoissa olevan.

Loppuosassa kirjaa Järvinen ja Kolbe kirjoittavat suomalaisuutta esiin: suomalaisuus on sisua, suoraa puhetta ja rehellisyyttä. Itse kärsin uskomattoman paljon siitä, kun suomalainen puhe kuvataan suorana. Teoksessa muutenkin niputetaan niin paljon asioita yhteen ja selitetään ne yksiviivaisesti johtuvaksi luokasta, kansalaisuudesta, varallisuudesta ja ties mistä, että uskottavuus kärsii. Esimerkkien valossa luin kirjaa niin, että aika moni suomalainen elää muutosten tilassa: koulutus muuttaa sivistystä, arvostettuun ammattiin pääseminen muuttaa taloudellista tilannetta, muuttaminen kaupunkiin muuttaa sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita, turvallisuuden tunnetta jne. Kirjaa lukiessa tuli höttöinen olo: monet asiat, jotka kirjaan haastatteluista tulevat esiin, voin allekirjoittaa nähneeksi ja kokeneeksi. Mutta tulkitsen eroja eri tavalla. En osaa nähdä ihmistä luokkansa edustajana, kun liikkumavaraa on niin paljon. Teoksessa myös on näkyvissä sellainen piiloajatus, että kaikkien pitäisi yltää ja haluta yhteiskunnan huipulle, kouluttautua ja pyrkiä arvostettuun asemaan, asumaan Töölön kivitaloihin. Tai ainakin pyrkiä keskiluokkaiseen elämään. Onneksi oikeassa elämässä ihmisiä ihan oikeasti kiinnostavat eri asiat ja on niitä, jotka uskaltavat olla tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä haluakaan viihtyä frean bileissä.

Pääosin oli kiinnostavaa ja osin vapauttavaakin lukea haastateltujen kokemuksia. Olenhan (ainakin melkein) samaa ikäluokkaa. Samalla tavalla kuin Nousiaisen teokset kirjoittavat esiin oman sukupolveni elämää Suomessa, myös Järvinen & Kolbe kertovat minun ja meidän sukupolven elämästä.