Aravind Adiga: Viimeinen mies

Ennen vanhaan kasti ja uskonto kertoivat ihmisille,

miten syödä, mennä naimisiin, elää ja kuolla.

Mutta Bombayssa kasti ja uskonto olivat haalistuneet pois,

ja ainakin Masterjin käsityksen mukaan ne oli korvannut kunniallisuuden ihanne ja eläminen muiden samanlaisten ihmisten kanssa.

Koko aikuisikänsä Masterji oli noudattanut näitä periaatteita, mutta pari viimeksi kulunutta päivää olivat osoittaneet molempien olevan pelkkiä onttoja kuoria, joiden ydin oli mätä.

Rakastuin Aravind Adigan teokseen Valkoinen tiikeri, jonka luin vähän aikaa sitten, joten odotin samanlaista elämystä Adigan toisestakin teoksesta Viimeinen mies (2011, Avain, suomentanut Heikki Karjalainen alkuperäisestä teoksesta Last Man in Tower). Teokset ovat tematiikaltaan kovin samanlaisia: näissä molemmissa liikutaan Mumbain kaduilla - kaupunki on koko ajan vahvasti läsnä ja ihmiset jakautuvat niihin, jotka menestyvät (rikkaisiin) ja niihin, jotka ovat rikastuvien tiellä. Mumbai on muutoksen kourissa: slummien ja köyhien asuttamien talojen lisäksi myös keskiluokan taloja revitään alas. Rakennuttajat haluavat lisää ja lisää loistorakennuksia, joista voivat saada lisää voittoa ja rahaa. Se, miten ihmiset saadaan pois tieltä, voi olla välillä likaista peliä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mumbain kaupungissa yhteen taloon: Vishram-osuuskunnan A-taloon, jonka asukkaat esitellään kirjan alussa luettelona. Päähenkilöksi, viimeiseksi mieheksi, nousee Masterji, 61-vuotias eläkkeelle jäänyt opettaja, oikealta nimeltään Yogesh Anantha Murthy. Hänen lisäkseen teoksessa kuvataan talon muita asukkaita, esimerkiksi Purin perhettä, jossa äiti pitää huolta heidän pojastaan: Rameshista, jolla on Downin oireyhtymä. Teoksen juoni on melkoisen lyhyt: suurrakennuttaja haluaa ostaa asukkaat ulos talosta, jotta pääsee rakentamaan talon paikalle unelmiensa kaupunkia. Monet suostuvatkin vaihtamaan asuntonsa ränsistyneessä talossa tukkuun rahaa, joka takaa heille elämän hieman paremmassa talossa - ja Purin perheelle apulaisen, joka auttaa pojan hoitamisessa. Mutta sitten talossa elää Masterji, viimeinen mies, joka ei halua lähteä talosta. Kirjan edetessä voikin kysyä: saako rahalla kaiken? Mitä kaikkea ihminen voi tehdä paremman, isomman, kalliimman elämän takia?

Talon asukkaat elävät sovussa toistensa kanssa: sikhit, hindut, muslimit, kristityt ja muut, vaikkakin kun asukkaiden yhteisöllisyys alkaa rakoilla, myös vanhat raja-aidat kaivetaan välillä esiin. Asukkaat valvovat tiukasti myös sitä, kuka saa eniten ja isoimman potin. Teoksessa tarkastellaan sitä, miten vanha maailma muuttuu ja mitä vanhan tilalle tulee.

Teoksessa tärkeässä osassa on kaupunki, Mumbai. Osuuskunnan talo on köyhien ihmisten asutusten vieressä, mutta asukkaat ovat kalleellaan toiseen suuntaan: vaikka slummin ihmiset ovatkin lähellä, myös Bollywood-tähtien asuttaman Bandran kahviloissa vieraillaan (joskus). Erityisen tärkeää on meri, joka tekee Mumbaista Delhiä oikeamman kaupungin.

Marine Drive. Mumbain asukkaat olivat tulleet viettämään aikaa meren äärelle. Ajwani näki edessään kaupungin eri rotujen koko kirjon: sunnimuslimit valvoivat herkeämättä burkaan pukeutuneita vaimojaan, hilkkapäiset bohra-naiset pysyttelivät tiiviisti yhdessä, sareihin pukeutuneet ja jasmiiniseppeleet hiuksiinsa sitoneet marathinaiset olivat niin pienikokoisia ja laihoja, että jokainen selkänikama erottui selvästi heidän kisaillessaan riemukkaasti rannalla, kaksi leveäharteista pyhää miestä sahraminvärisissä kaavuissaan seisoi kasvot merelle päin messuten sanskriitiksi, pieniin ryhmiin jakautuneet Elphinstonen opiskelijat kiljuivat, syötävää ja kylmää vettä kauppaavat miehet kulkivat lippalakeissaan ihmisten seassa.

Adiga osaa kirjoittaa eläviä kuvauksia kaupunkinsa kaduilta, hän kirjoittaa tarinan niin, että lukija joutuu pohtimaan maailmaa ja sen kulkua. Adiga ei saarnaa, eikä alleviivaa, vaan tuo esiin tarinalla. Viimeinen mies -teoksessa Adiga kysyy, mitä on raha: mitä se saa ihmisen tekemään? Mitä tapahtuu, jos viimeinen mies asettuu vastustamaan rahan voimaa ja mahtia? Mitä keinoja ihmisellä, sillä viimeisellä, on muita vastaan - kun jokainen keino ja oljenkorsi yksi kerrallaan vähenee: media, perhe, koulutetut ihmiset: voiko mistään saada tukea yksinäiselle taistelulle maailman mahtia vastaan?

Luettuani Vilénin ja Kortesalmen aiemmin syksyllä julkaistun Sormet sahramissa -teoksen luin Adigaa myös tarkkaillen, mitä ihmiset syövät (rikkaat syövät hyvin ja paljon ja lihaa) - ja jokaisen intialaisen teoksen sivuilta tarttuu väistämättä myös musiikkia mukaan. Tämän teoksen musiikkia löytyi kirjan sivuilta pariinkiin otteeseen.

Valkoisen tiikerin kaltaiseen rakastumiseen Viimeinen mies ei minua vietellyt, mutta se kuljetti minua pitkin Mumbain katuja, ihmisten elämiä - ja tavallaan auttoi ymmärtämään niitä ratkaisuja, joita ihmiset tekivät - ja tekevät. Jostain syystä minulle jäi kovin hämmentynyt olo tästä teoksesta: en osaa päättää, onko sen maailma kokonaan pessimistinen, vai onko siinä positiivisuuden siemen itämässä. Puhutteleva kirja oli.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kirja oli paikoin puuduttavaa ja raskasta luettavaa: siinä on 577 sivua, paljon ihmisiä, joiden nimiä ja suhteita ei jaksa muistaa, vaan pitää palata kirjan etusivuille katsomaan, kuka oli kukin (sikäli hyvä, että tällainen kaikkien esittely löytyy teoksen alusta!). Toivoin kovasti, että Valkoinen tiikeri olisi jatkunut 200 sivua; Viimeinen mies olisi voinut olla saman verran lyhyempi. Tarinassa olisi ollut aika paljon tiivistämisen varaa.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin, pidin ja tykkäsin Adigan tavasta puhutella lukijaa ja nostaa maailman tärkeitä asioita esiin. Uskallan suositella Adigan teoksia sille, joka haluaa maistaa ja haistaa Intiaa - ja ajatella syvästi ja syvällisesti maailmanmenoa.

***

(Kirja arvostelukappale)