Jonnekin pois (2011, Avain; suomentanut Seppo Raudankoski alkuperäisestä teoksesta So Much for That) on ensimmäinen Lionel Shriverin teos, jonka olen lukenut. Kirjan alku teki minuun vaikutuksen. Mietin, että miksi en ole aiemmin lukenut Shriveriä, koska tämä on niin mahtava kirjalija ja teksti kertakaikkisen loistavaa.
Jonnekin pois on tarina Shepherdistä, joka on säästänyt rahaa toiseen elämäänsä 731 778,86 dollaria. Hän haluaa viedä vaimonsa ja poikansa Itä-Afrikkaan elämään toisenlaista elämää, jossa on vapaa kaikesta siitä, mikä elämässä on tärkeää Yhdysvalloissa.
Shepherdin pitkäaikainen työkaveri ja hyvä ystävä Jackson on toisenlainen ihminen: hän ei säästä rahaa, vaan hänellä on luottokorttivelkoja ja pelihimo, jotka tuottavat hänelle ongelmia. Jacksonilla on myös tytär Flicka, joka sairastaa harvinaista sairautta. Sairaus on perheen elämässä joka päivä länsä, sillä Flicka ei pysty arkipäiväisiin asioihin ilman apua. Sitten Shepherdin vaimo, Glynis, sairastuu.
Samalla kun Shepin säästötilin hupenevat, tutustuttaa Shriver lukijansa amerikkalaiseen terveydenhuollon koukeroihin: molemmissa perheissä yksi sairas takaa sen, että ystävyksillä, Shep ja Jackson, keskusteltavaa riittää. Myöskin Shepin vastuuntunnoton sisko, Beryl tuottaa harmaita hiuksia Shepille, joka on tottunut huolehtimaan kaikesta ja kaikista. Shepin poika taas on omaan huoneeseensa lukkiutunut teini, mikä myöskin huolestuttaa Shepiä.
Asetelma kirjassa on siis keski-ikäinen elämä, suhteellisen vakituinen toimeentulo kaikilla, onnelliset perhekuviot, minkä kaiken sairaudet sotkevat.
Teoksessa seurataan lähinnä Shepin näkökulmasta, miten vaimon sairaus syö paitsi pankkitiliä myös Shepin työmahdollisuuksia ja miten poika Zack, tuntuu olevan yhä vain kauempana hänestä, sekä henkisesti että teknologisesti. Vaimon sairauden myötä perheen porvarilliset kulissit alkavat romahdella. Samalla kun mikään kulisseista ei enää pidättele heitä yhdysvaltalaisessa keskivertoelämässä, Shep huomaa, että ajatus toisesta elämästä ei päästä otteesta.
Alun innostukseni alkoi hiipua jossain sivun 300 jälkeen ja loput luin lähinnä velvollisuudentunnosta saada kirja loppuun. Kirja, josta monet ovat pitäneet, esimerkiksi:
Susa,
Valkoinen kirahvi,
Jenni,
Leena Lumi.
Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvä, mutta hehkuttaa en silti osaa sitä. Ymmärrän kyllä, miksi se monta viehättää. Jotain sellaista, minkä takia olisin kirjasta superhyperpitänyt, en kuitenkaan löytänyt kansien välistä.
Ripulia sairastavan afrikkalaislapsen voi pelastaa suunnilleen viidellä dollarilla. Afrikassa kuolee joka vuosi pari miljoonaa lasta käytännössä siihen, että he paskovat itsensä hengiltä. Jos Terri Schiavon (koneilla elossa pidetty amerikkalainen) elossa pitämiseen käytetyt rahat - jos sitä elämiseksi voi sanoa - käytettäisiin Afrikassa, tänä vuonna voitaisiin pelastaa joka ikinen niistä lapsista.
Mari, minä palvon tätä kirjaa;-) Olen aivan äimänkäkenä, että sinä et löytänyt tämän tekstin timanttia, vai onko se minun omaa harhaani.
VastaaPoistaRakastan Woody Allenin elokuvia. Rakastan Shriveriä. Rakastan mieletöntä. Ja ripaus hulluutta ja/tai mahdotonta kultaa kaiken!
Well...kyllä minä sinut linkitän arvosteluuni;-)
En saa tänä iltana unta, kun mietin, mikä tässä ei ottanut sinuun...
Mä en taida yleensäkään olla amerikkalaisen kirjallisuuden ystävä. Aika monissa kirjoissa on sama lähtökohta: porvarillinen ydinperhe, johon iskee kriisi ja sitten asioista vingutaan. Mutta silleen vähän pikkusievästi, kun oman perheen asiat sitten kuitenkin on vähän niin kuin hyvin, kun on se perhe.
VastaaPoistaSinällään ihan kiva ajanvietekirja, mutta ei tuonut mitään uutta ajatusta elämästä tai maailmasta mulle, minkä pidän superhyvän kirjan kriteerinä.
Siis, unelmistaan pitää pitää kiinni. Tietenkin. Mutta ei se nyt ollut kovin uusi ajatus.
Minä tykkäsin tästä kyllä kovasti, enkä kovin ihmeellisinä pitänyt noita perheidyllejä... sen allekirjoitan, että tämä oli vahvasti amerikkalainen kirja =)
VastaaPoistaMari, nyt kävin Booksylla ja luin mitä olit kirjoittanut Shriverin kirjasta pitkästi. Minua alkoi naurattaa...anteeksi...ei ollenkaan pahasti, vaan nauroin sille, miten erilailla me nähdään nämä asiat.
VastaaPoistaSiis eikö Glynis ollut nainen, jossa oli munaa. Ja eikö Flicka ollut Iso Persoona. Ja sitten se koko Jacksonin penistragedia. Vain loppu oli liian tavallinen, mutta unohdan nyt sen, sillä tämä oli minulle kuitenkin niin hyvä.
Minä niin kaipaan ydinperhettä, mutta tykkään lukea kaikista rajatapauksista ja sitten niistä, jotka uskaltavat heittäytyä. Ja jotenkin pidän ns. avioliittoromaneista, sillä ihmissuhteethan pyörittävät koko maailmaa. En jaksaisi lukea jostain ufoista tai hobiteista tms.
Siis Glynis oli tavallaan myös traaginen. Kuten Flickakin. Koko kirja on lopusta viis suuri tragedia.
Sinulla on mahtava tyyli olla tykkäämättä!
***
Olen minäkin vähän rajatapaus, sillä minun blogissani kukaan ei saa moittia Ian McEwania;-) Ellen sitten minä itse. Mitä meni laittamaan siihen Poltteeseen sitä fysiikkaa niin paljon. Se uuvutti minua.
Booksy, en tarkoittanutkaan, että kirjassa oli mitään perheidyllejä, mutta aina näissä amerikkalaisissa kirjoissa palataan siihen ydinperheeseen. Tai no, kaikissa niissä, joita mä olen lukenut =)
VastaaPoistaLeena L. Kyllä, kaikki henkilöt olivat juuri tuollaisia kuin kuvailit ja olin ihastuksissani kirjan alkuosan siihen, miten Shriver saa henkilöhahmot eloon. Aluksihan mä olinkin ihastuksissani kirjaan.
Kirja oli hyvä, mutta sen heikkous oli siinä, että siinä ei luotu mitään uutta ja järisyttävää. Maailmassa oli monta epäkohtaa ja niistä naristiin ja joku yritti tehdäkin asioille jotain, mutta sitten taas palattiin siihen perheen piiriin, tyyliin me kyllä kestetään tämä.
Tuota heittäytymistä sai kyllä odottaa ja mä jotenkin ajattelin, että kirja olisi suoraan heittäytymistä, mutta kun sitä jahkattiin niin kauan, niin en enää jaksanut kunnolla odottaakaan... Ja sitten heittäydyttiin perheen kanssa. Silleen porvarillisen sulokkaasti.
Tarvitsen kirjaan vähän enemmän rohkeutta ja vähän enemmän jotain näkökulmaa, jota en ole itse aiemmin huomannut. Sitä Shriverissä ei ollut ja siksi kirja ei ollut loistava. Vain hyvä.
Ja siis kyllähän mä tykkäsin. Mutten rakastunut, tai saanut sydänystävää.
Mari A., mulle taisi käydä vähän samoin kuin sulle! Pidin ensin taas (kuten Kevinistäkin) valtavasti, mutta sitten tyssäsi. Ehkä jokin saarmaaninen tai jokin alkoi uuvuttaa. Tai jokin?
VastaaPoistaParin viimeisen luvun aikana tuntui kuin kirjoittaja olisi vaihtunut: yhtäkkiä oli taas vauhtia ja vipinää, juonenkäänteitä tupsahteli tuon tuosta! Mutta tempauduin mukaan tarinaan jälleen. Lopussa nauroin, niin hauskaa se minusta oli! Minulle jäi hyvä mieli.
Henkilökuvauksessa oli mielestäni vähän ontuvuutta, juonenkäänteitä oli lopussa kiireeksi saakka, mutta silti pidin ja vaikutuin. Tämä antoi minulle ajateltavaa. Meidän täytyy muistaa Elää Elämää isolla EEllä <3! :-)