Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma on eräänlainen salainen paheeni kirjallisuuden saralla. Olen lukenut Helsinki 12 ja Toinen -teokset ahmimalla ja vaikka niissä ei ole ollut mitään sellaista, josta yleensä pidän kirjoissa, niin olen niistä silti pitänyt. Vimman teokset ovat kovin miehisestä näkökulmasta kirjoitettuja, eikä teosten tuottaman miehinen maailmankuva ole ollut aina sellainen, josta suoraan nauttisin.

Raksa (2011, Gummerus) onkin edellisiin verrattuna jotenkin siistimpi versio: tässä teoksessa ihan kaikkea, mikä liikkuu, ei höylätä, vaan naisten kanssa ollaan jopa ystäviä. Vaikka välillä, totuuden nimissä, ystävyyden raja ei ole kovin selkeä. Vaikka teoksessa kuvataan työnteon ongelmia ja vapaa-ajon viettoa baareissa, niin Raksassa on jopa romanttinen ote: Kuka onkaan se oikea nainen, joka vie Samin (noin kolmikymppinen sinkkumies) sydämen?

Teos alkaa tilanteesta, jossa Sami jää työttömäksi rakennusfirmasta, jonka pomo yrittää luikkia pakoon Thaikkuihin, kun huomaa, että konkurssi uhkaa firmaa. Sami pääsee töihin Helsingin luksusasuntoihin remonttia tekevään firmaan, jonka nokkamiehenänaisena toimii Danika Stenhammar, joka on perimässä isältään firmaa kokonaan itselleen.

Sami, joka on ammattikorkeasta melkein valmistunut insinööri palkataan projektipäälliköksi valvomaan firman toistaiseksi suurinta remonttia, joka on miljoonaluokan bisnes. Hyperborea on firma, joka ei kuseta asiakkaitaan, niin kuin kaikki muut rakennusfirmat tuntuvat tekevän - varsinkin putkimiehet vetävät rahaa välistä, eivätkä halua tehdä työtä kahvin juomisen lomassa ollenkaan. Kirjassa vieraillaan sen verran useasti Oulunkylän K-raudassa, että mun on varmaan pakko tehdä retki kyseiseen naapurikaupunginosan kauppaan, jotta voin laskea, kuinka monta remonttireiskaa siellä istuksii kahveella. Kaikki teoksen pienet rakennusfirmat tuntuvat olevan pelkkää höttöä ja täynnä epärehellisyyttä; lisäksi firmoissa on niin paljon harmaata taloutta, että mikään remontti ei tunnu valmistuvan. Paitsi, kun Hyperborea astuu remmiin korjaamaan muiden virheet.

Raksa on Tuomas Vimman työlaisromaani mainostaa takakansi, minkä takia olin vähällä jättää lukematta koko kirjan. Mutta ei tästä työläisromaania saa tekemälläkään. Teoksessa liikutaan Punavuoren ja Töölön maisemissa, ja uskalias retki Hakaniemeen kuvataan lystikkäästi kyläilynä aivan väärässä ympäristössä. Kirjan aiemmin lukeneen Jorin mielestä kirjassa oli uskottavuusongelmana se, että duunarimies oli kovin sivistyneen oloinen, mutta minusta Sami ei ollutkaan kovin duunarimainen, eikähän hän tehnyt ns. duunarin töitä, vaan firmassa oli muurarit ja laatoittajat omasta takaa (huomaathan lukijani, miten sujuvasti käytän ammattisanastoa =) ja Sami toimi työntekijöiden ja remonttia tilanneiden välitysmiehenä. Muutenkin Samilla on kovin kantakaupunkilainen maailmankuva ja elämä. Sami tuntuu muutenkin olevan kovasti vähän jokaisen asian välitysmies: hän tulee toimeen duunareiden keskellä: osaa puhua samaa kieltä kuin miehiset miehet, mutta kuitenkin osaa pitää myös firman (/Danikan) puolia, sillä kuten aiemmin mainitsin, kirja on myös eräänlainen rakkauskertomus. Suhteensa Sami tosin etsii ja hieman vahingossakin löytää toisaalta. Sami on myös välitysmiehenä hänen ystävänsä, Pepin ja Gretan suhteessa.   

Kirjassa pidin siitä, että siinä ei olla maalaispellon laidalla, vaan niin aidosti Helsinki-keskeisiä, Pitkänsillan ylikin päästään pelon sekaisin tuntein, kun ei tiedä, mitä sillä vieraalla maalla oikein voi tapahtua. Itsehän toki en ole mikään kantakaupunkilainen, enkä kaupunkilainen ollenkaan, mutta kun Helsingissä joutuu (/pääsee) elämään näiden aitojen kaupunkilaisten keskellä, niin on kiinnostavaa kurkistaa maailman sisään. Samoin kuin myös raksamaailmaan, vaikka mitään ihmeellisempää menoa ei tullutkaan vastaan: raksamiehet ovat totisia miehiä, vaikka alan alamäki onkin saanut jotkut duunareista hieman aiempaa nöyremmiksi. 

Lähtökohta oli se, että Sami on aina oikeassa ja Hyperbolea ainoa rehellinen firma maailmassa. Yleensäkin kaikki muut eivät tee mitään oikein. Kirjan lähtökohta oli kirjailijan oma työkomennus raksalle, joten kirjailijalla on omakohtaista kokemusta maailmasta, vaikka suoraan hän ei myönnäkään kertovansa kokemuksistaan. 

Danikan ohjeiden mukaisesti keskitin huomioni Sirpaan. Ei mennyt  kuin muutama minuutti, kun olin jo muodostanut hänestä kuvan. Alkujaan jostain rajaseudun kahden kapakan kirkonkylästä lähtöisin, Nokian markkinointipuolen assari, joka oli hankkinut itselleen Glorian Koti -elämän skotaamalla keski-ikäisen inkkarin, jonka kattoluukku repsotti Hamilton-Norwoodin asteikolla jo pitkälti kuutosen puolella. Sirpa halusi vitivalkoisen kämpän aina lattioita myöten. Kaiken piti olla avaraa, valoisaa, lasia, kromia ja puskusaumaista 60 x 60 -laattaa. Kustannuksista tai rakenteellisista yksityiskohdista irmelillä ei sitten ollut pienintäkään haisua. Sirpa esitteli minulle kiiltäväpaperisista sisustuslehdistä leikkaamistaan valokuvista tekemänsä kollaasin, jota tutkin kiinnostuneen näköisenä.   

Vähän ajan sisään voitin jo toistamiseen kirjan nimeä kohtaan tuntemani ennakkoluulot. Tällä kertaa myös takakansitekstiä kohtaan tuntemani puistatuksen. Pidin ja pidän Vimman tyylistä ja tavasta kertoa tarinaa. Pidin myös tästä hieman pehmeämmästä tyylistä. Pieni asia, josta kirjassa en pitänyt, olivat ne lyönti-, huolimattomuus- tai mitkä lie virheet, joita sanoista hyppi silmille: välillä puuttui toinen k, välillä konsonantteja oli yksi liikaa. Onneksi niitä ei ollut koko kirjan matkalla. Eli siis pidin kirjasta tosi paljon, niin kuin (en enää niin salaa) muistakin Vimman teoksista.