Kulttuurien kohtaamisia arjessa

Pirkko Pitkäsen toimittama Kulttuurien kohtaamisia arjessa (2011, Vastapaino) on kokoelma tutkimuksia ja tutkimusten (haastattelujen) perusteella kirjoitettuja tekstejä maahanmuuttajien ja kantaväestön kohtaamisista opiskelu- ja työympäristöissä eri puolilla Suomea (Helsingissä, Tampereella ja Joensuussa). Eri paikkakunnilla haastateltiin vuosina 2008 - 2009 175 henkilöä, joilla oli arkipäivänä kontakteja keskenään; puolet heistä oli suomalais- ja puolet ulkomaalaissyntyisiä.

Teoksen lähtökohta on nähdä kulttuuriset tavat toimia, elää ja nähdä itsensä oppimisprosessin tuloksena:

Kansallisten tai etnisten kulttuurien eroja ei ole syytä mystifioida. Kulttuurien välisessä kommunikaatiossa on kyse oppimisprosessista.

Koska kyseessä on oppiminen, on mahdollista siis myös oppia ymmärtämään erilaisia tapoja toimia, samoin kuin muissakin ristiriitatilanteissa, joita ihmisten keskinäisissä suhteissa ilmenee.

Teoksessa pohditaan myös sitä, miten eri kulttuuritaustaiset ja siten eri toimintatapoihin oppineet toimijat voisivat tulla toimeen ja menestyä yhteistyössä työelämässä:

kantaväestön suvaitsevaisuus perustuu ajatukseen, että erot ovat pieniä ja kun tulijoiden puutteet korjataan vastaamaan enemmistön toimintatapoja, kaikki ongelmat poistuvat eikä kukaan joudu kärsimään.

Teoksessa on haastateltu erimaalaisia (Viro, Venäjä, Aasia, Afrikka lähtöalueina) maahanmuuttajia ja eräässä teoksen haastattelussa tuli ilmi maahanmuuttajien suhtautumista asiaan. Venäläissyntyinen haastateltava paheksui sitä, että suomalaiset sallivat toisenlaiset kuin suomalaiset toimintatavat. Ehkä helppo sopeutuminen suomalaiseen työelämään ja muutenkin suomalaiseen yhteiskuntaan itänaapurista tulleilta perustuu osin tällaiseen näkemykseen. Apua sopeutumisessa tietenkin on siinä, että oma maa on lähellä ja tavat eivät aivan niin erilaisia ja outoja, eivätkä lähes kokonaan vastakkaisia kuin jostain kauempaa tulleilla.

Sinällään teos ei kerro mitään uutta eri kansalaisuuksien kohtaamisesta, mutta antaa taustatukea jo olemassa oleville ajatuksille haastattelujen kautta. Ongelmia eri kulttuureista tulevien ihmisten kohdatessa tulee esimerkiksi silloin, kun miesvaltaisesta kulttuurista tuleva mies joutuu ottamaan vastaan ohjeita itseään nuoremmalta naiselta. Muita ongelmia aiheutuu erilaisista kohteliaisuuskäytännöistä, ajankäytöstä ja hygieniasta.

Tietyissä työyhteisöissä kulttuuri- ja kielitausta ei taas vaikuta ihmissuhteisiin, taustalla ei ole sen kummempaa merkitystä, sillä esimerkiksi insinööri on insinööri taustastaan huolimatta: insinöörit ovat joka tapauksessa kiinnostuneita samoista asioista.

Suomalaisten ajatukset itsestään kokevat maahanmuuttajien haastatteluissa kolauksen, esimerkiksi kovina työmiehinä itseään pitävät duunarit eivät välttämättä sitä ole muiden silmissä, tai ovat mutta eivät sen enempää kuin muuallakaan maailmassa työtä tekevät. Suomalainen työelämä näyttäytyy rentona, eikä mitenkään erityisen työhulluna maailmana, sillä ylityöstä ei pidetä. Maahanmuuttajat kokevat pahana sen, että kantaväestöllä ei ole halua tehdä syvempiä ystävyyssuhteita heidän kanssaan, sama asia näkyy myös työläiskantaväestön haastatteluissa. Töiden jälkeen heillä ei tuntunut olevan halua lähteä kaljalle maahanmuuttajan kanssa, vaikka työssä ollaankin kavereita. 

Ylemmässä asemassa olevat työntekijät sen sijaan olivat tekemisissä toistensa kanssa myös töiden ulkopuolella. Työpaikalla vaikeuksia tuotti myös se, että kantaväestön hiljaisuutta pidettiin töykeytenä, eikä sitä osata tulkita oikein.

Onkin ilmeistä, että ne ulkomailta Suomeen muuttaneet, joilla on sosiaalista kykyä ja aloitteellisuutta, sopeutuvat ryhmään myös vähäeleisen sosiaalisen vuorovaikutuksen vallitessa.

Useimmiten maahanmuuttaja nähdään sen kautta, mitä hän ei saa olla tai miten ei saa käyttäytyä: ei saa olla laiska, ei saa olla poissa opinnoista, ei saa olla haluton opiskelemaan suomea, eikä saa elää sosiaaliturvalla, ei saa vaatia erityiskohtelua. Toisaalta koulutuksella olleilla haastatelluilla oli sama asenne kaikkia kohtaan, taustasta riippumatta. 

Vaikeuksia työelämässä tuli siitä, että tehtävät tehtiin eri tavalla (terveydenhoito) tai että kielitaito oli liian heikko opintoihin tai töihin. Vaihtoehtoisia keinoja päästä työelämään ei juurikaan esitetty, paitsi erään Josen tapaus, jossa suomen kieltä taitamaton Jose opiskeli peltisepän työt kädestä pitäen vanhemman työntekijän näyttämällä. Samalla Jose oppi myös suomea. 

Kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että varsinkin hyvän huomenen sanominen voisi ratkaista jo paljon yleistä viihtyvyyttä. Myönnän, että itsellenikin on tuottanut päänvaivaa joissakin paikoissa saada huomeneeni vastausta. Olenkin joissain paikoissa lopettanut yrittämisen, itseäni tarkkailemalla huomaan myös joitakin paikkoja ja hetkiä, jolloin en jaksa tervehtiä ihmistä, vaikka normaalina päivänä sen tekisinkin. Toisaalta tekee kovasti mieli myös pitää kiinni oikeudestaan olla hiljainen, ujo ja jurottava suomalainen, joka rakastaa rauhallista bussimatkaa.  

Toinen asia, joka mieltäni kuohutti, oli suomen kielen osaaminen ja sen oppiminen - tai lähinnä osaamattomuus. Suomen kieltä on niin monta tapaa puhua, että voiko sitä koskaan oppiakaan niin hyvin, että ymmärtäisi kaikkia. Ote kirjassa olevasta kantaväestön haastattelusta: "Mutta jos tulee vaan hengaileen, tai ei näytä naamaansa ollenkaan, niin ei sitten tietenkään. - - Ja tietysti pitää vähän bamlaa kieltäkin, et se on, ei voi kertoa muuten, mitä pitää tehdä." Miten hyvin suomea pitää osata, että sillä pärjää?

Teoksessa ei ollut ratkaisuja, vaan siinä esiteltiin asioita, jotka ihmiset puolin tai toisin kokevat ongelmallisina. Pärjääminen maahanmuuttajataustaisena, kuten kantasuomalaisenakin, tuntuisi olevan siitä kiinni, miten sosiaalinen ja kyvykäs verkostoitumaan henkilö on. Mistähän sitä saisikin vain sosiaalisesti lahjakkaista ihmisiä Suomeen? Sitten tosin alkaisi olla jo niin ahdasta, että pitäisi olla supersosiaalinen, että pärjäisi. Kiinnostavaa minusta oli se, että jos ryhmällä on kaikkia yli kaiken kiinnostava kiinnostuksenkohde,  taustat unohtuvat. Ehdottaisin ratkaisuksi jalkapalloa, mutta kun suuri osa suomalaisista rakastaa enemmän jääkiekkoa, niin toimisiko sekään? Työpaikassa, jossa eri tavalla asian tekeminen hyväksytään, voi olla myös vapaampaa olla. Tämä ihan yleisenä huomiona eletystä elämästä. Ainakin pikakurssi erilaisiin tapoihin auttaa ymmärtämään.

Teokseen vielä hetkeksi palatakseni, kirjan nimi Kulttuurien kohtaamisia arjessa oli kovin harhaanjohtava, koska itse ainakin käsitän arjen työn ulkopuoliseksikin asiaksi ja tässä nimenomaan kerrottiin kohtaamisista työ- ja opiskeluelämässä. Ehkä senkin takia, että monella ei ollut kohtaamisis työn tai opiskelujen ulkopuolella.

Kenelle kirjaa suosittelen? Niillä aloilla, joita kirjassa käsiteltiin: terveydenhoidossa tai metallialalla (tai muulla miehisellä alalla) työskenteleville, joilla on kohtaamisia muualta tulleiden kanssa.  

Marja Katiskon väitöskirja Kansalaisuus työyhteisön arjessa jää nyt lukematta, koska se olikin kovin kertomusanalyyttinen teos, jossa analysoitiin tapaa tuottaa kertomuksia.