Nataša Dragnić: Kanssasi aina

Nataša Dragnićin Kanssasi aina (2012, Otava, alkuperäinen teos Jeden Tag, jede Stunde, suom. Tiina Hakala) kiinnitti huomioni Otavan katalogissa tekijänsä puolesta: Nataša Dragnić on kroatialaissyntyinen kirjailija, ja täytyyhän eurooppalaisia kirjailijoita lukea, varsinkin vuoden alussa alkaneen Eurooppa-haasteen vuoksikin. Nataša Dragnićin sijoitan maan Kroatia alle, sillä kirjailija ja teoksen tapahtumat sijoittuvat vahvasti maahan, vaikka kirja on siis alun perin kirjoitettu saksaksi.

Nataša Dragnić on opiskellut saksan kieltä ja kulttuuria ja hän muutti vuonna 1994 Saksaan ja on saksa toisena kielenä opettajana. Dragnić on paitsi opettaja ja kirjailija myös näyttelijä. Ei siis ihme, että hänen teoksensa naishahmo on näyttelijä.

Kanssani aina on rakkauskertomus: Luka ja Dora tapaavat ensimmäisen kerran päiväkodissa, jolloin ujo ja hiljainen poika pyörtyy ja rasavillityttö saa pojan tajuihin suutelemalla häntä suoraan suulle.

Sinä olet minun prinssi, älä nukahda, pysy luonani, katso minuun, katso minua silmiin, minun prinssi, minä olen tässä, kaikki on hyvin, prinssi.

Hokema toimii myös muulloin, kun Lukalla on tapana pyörtyillä kokiessaan liian tunteellisia hetkiä.

Dora muuttaa nuorena tyttönä Pariisiin isänsä työnsä takia ja elää elämäänsä Ranskassa suhteellisen onnellisena tyttösenä. Suhteissa hänellä tuntuu aina puuttuvan se jokin kipinä. Toisella puolella Eurooppaa kasvaa Luka, joka taas hyppii tyttöjen sängystä toiseen, kohtaamatta sitä toista puoliskoaan. Kun Luka muistelee merenrannan kallioilla Doraa, Dora kaipaa kaukaisesti jotain: merentuoksua ja Lukaa.

Lukasta on tullut Euroopan-kuulu maalari ja hänellä on näyttely Pariisissa. Niinpä Dora kohtaa sen, minkä on unohtanut. Rakkaustarinalla ei kuitenkaan ole happy endiä, ainakaan näin pian: Luka ja Dora jatkavat elämäänsä muiden sitoumustensa takia toisaalla kuin toistensa kanssa. Välillä he tapaavat toisensa, välillä taas tuntevat toisen kokemukset ihollaan, esimerkiksi kun Luka on Jugoslavian sodassa.

Dragnićin tarina on ihan toimiva, mutta kieli pitkällä odottelin Kroatian kuvaamista, tai vaikkapa Pariisin, mutta jotenkin miljöönkuvaus ei nyt vaan ollut se juttu tässä teoksessa. Sitä ei siis ollut lähes lainkaan: ainoastaan silloin, kun Luka ja Dora istuivat kallioilla, kerrottiin edes vähän miljööstä.

Koska teoksesta on myyty käännösoikeudet jo 20 eri kielelle, niin tästä teoksesta on varmaan odotettavissa jonkunlainen elokuva piakkoin. Luulen, että elokuvaksi tämä kirja sopisi hyvin: se, mikä kirjasta puuttuu (miljöö), tulisi elokuvan keinoin läsnäolevaksi. 

Miten minusta tuntuukin, että niin monet nykykirjallisuuden teoket, varsinkin eurooppalaiset (joita on suomennettu), ovat juuri tällaisia, jotka sopisivat niin mainiosti elokuvaksi, televisioon tai näytelmäksi. Monella kirjailijalla tuntuu olevan ohjaajan, käsikirjoittajan, toimittajan tai näyttelijän kokemusta, joten varmaan sekin vaikuttaa. Toisaalta, niin monet teokset jäävät heppoisiksi, vähän aivottomalle lukijalle sopiviksi, kirjoiksi, joissa tarina etenee yllätyksellisten juonenkäänteiden kautta loppuun, joka sisältää vielä yllätyksen. Ihan viihdyttävää ja mukavaa, mutta ei niin kovasti ajatuksia herättävää. Kun ajattelen vaikkapa Kunderan Olemisen sietämätön keveys -teosta, jossa on hieman samanlainen nainen ja mies kohtaavat, eivätkä pääse mielessään eroon toisistaan, vaikka ovatkin välillä erossa -tarina, niin kyllä Kanssasi aina -teos vain jää sietämättömän kevyeksi lukukokemukseksi. Näissä kahdessa teoksessa on muuten yhteistä myös se, että molemmissa on historiallisia tapahtumia tarinan taustalla. Kanssasi aina -teoksessa sota tosin ohitetaan ehkä parin sivun aikana. 

Ymmärrän toki, että romanttisella viihteellä on aikansa ja paikkansa ihmisten lukukokemuksissa, mutta nykyisin suhtaudun pienellä kiukulla, kun huomaan, miten helposti teoksesta olisi saanut ihan astetta vakavamman ja paremman. Ja vielä kiinnostavamman, jos sitä Kroatiaa olisi nyt vähän enemmän kuvailtu. Tarinana tämä oli ihan kivasti etenevä ja viihdyttävä, mutta se miljöökuvaus. Vieläkin huudan esimerkiksi Kalotayn Bolšoin perhosta, jossa kevyehkö tarina oli upotettu mahtavan elävään miljöökuvaukseen.

No, mutta lopultakin, kirja menetteli tällaisen sateisen vapaapäivän lukemistona. Ja lopultakin se tuli ahmittua aika nopeasti, eli jotakin tässä kirjassa aiempaa nurinaa huolimatta toki oli, mikä piti otteessaan. 

Arvioni: + + + 

Aiemmin tästä postasi Tuulia, jonka tekstin kävin lukemassa, kun olin sivulla 49. Silloin ajattelin, että en lue kirjaa loppuun, sillä kirjoitustyyli oli rasittava: Luka ja Dora olivat lapsia, ja ilmeisesti sen takia teksti oli lyhytlauseista, mikä oli rasittavaa lukea. Onneksi tyyli muuttui henkilöiden vanhetessa, ja näkökulmien vaihtelu ei ollut aivan niin nopeaa kuin alussa. Jostain syystä nykykirjallisuutta ei voi kirjoittaa millään muulla tyylillä kuin sillä, että ensin kerrotaan henkilön A (=Dora) näkökulmasta ja sitten henkilön B (=Luka) näkökulmasta. Tässä samat tapahtumat kerrottiin molempien näkökulmasta ja teksti oli siksi toistavaa ja toistan nyt vähän itseäni: rasittavaa luettavaa. Näiden rasittavuuksien ohellakin suosittelen sellaiselle lukijalle, josta on kiva lukea ja seurata amorin nuolten kulkua mutkien ja matkojen kautta.