Petja Lähde: Poika

Kohtaloa ei ole olemasssa,

on vain valintoja ja seurauksia.

Petja Lähde oli minulle etukäteen täysin tuntematon kirjailija, Poika (2012, WSOY) onkin hänen esikoisromaaninsa; vuonna 1976 syntynyt kirjailija on tullut aiemmin tunnetuksi muusikkona ja näyttelijänä. Poika-teoksen lukeneena en olisi kovinkaan yllättynyt, että Lähde tulisi tunnetuksi myös kirjailijana.

Poika on nimittäin yllättävänkin hyvä kirja, esikoisteokseksi vieläpä. 189-sivuinen teos ei ole pituudella pilattu, se on oikein tiivis ja hyvä paketti.

Poika alkaa tilanteesta, jossa Janne riitaantuu avovaimonsa kanssa ja sieppaa kolmekuukautisen poikansa mukaan. Juhannuksen kulku muuttuu, kun Janne lähtee poikansa kanssa ajelemaan ja pakoon tilannetta, jossa pojan pitäisi kasvaa ilman isää, Saijan mielestä heidän pitäisi nimittäin jatkaa elämää ilman Jannea. Pojan lähtökohdat eämään eivät ole kovinkaan hyvät: Janne on saanut potkut töistä, hän on istunut vankilassa ja pojan äiti, Saija on vanha narkkari. Saija asuu pojan kanssa lähiössä, 8-kerroksisessa talossa asunnossa, jonka ikkunasta näkyy toinen samanlainen talo. Missäpä muuallakaan kuin ihanassa Pihliksessä, jota kuukausi sitten hehkutin täällä, varmaankin tosin siellä toisella puolella lähiötä...

Parempi olisi, jos poika otettaisiin huostaan. Annettaisiin osaaville ihmisille. Hänet ja Saija pitäisi teljetä vankilaan, elinkautinen, amerikkalainen elinkautinen. Sataviisikymmentä vuotta ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen.

Tuomio; vastuuton siittäminen ja synnyttäminen.

Poika on kirja paitsi vanhemmuudesta, vähempiosaisten oikeudesta perheeseen, se on kirja ennen kaikkea isistä ja isyydestä. Jannen isä on kadonnut poikansa elämästä, osin sen takia, että Janne itse on niin halunnut. Janne tapaa pakomatkallaan Kaisan, jonka isä on häipynyt kuvioista ja Kaisa on hankkinut lapsen (Jonna) tieten tahtoen niin, että lapsen isä ei tiedäkään lapsestaan. 

Isän ja pojan suhde oli lumonnut hänet. Kaisa oli elänyt ainoastaan äidinrakkaudesta, oppinut ja uskonut, ettei ole syvempää ja kiinteämpää. Isän rakkauden voisi korvata, mutta äidin oli korvaamaton. 

Kaisan identiteetti oli puolikas. Häneltä puuttui isä. 

Jonnalta puuttui isä. Jannen pojalta puuttuisi isä, jos tilanne ei ratkeaisi.

Pidin Lähteen tyylistä kirjoittaa. Se on vähäeleinen, kuten suomalaisen miehen kirjoittama kirja useinkin on. Se on kuitenkin väkevä kirja, joka on syvempi kuin ennakkon ajattelin teoksesta, jota kustantajan sivuilla markkinoitiin road-romaanina. Ja mikä aihe kirjassa onkaan! Kun olemme niin kauan syyllistäneet ja ihannoineet äitejä ja äitiyttä, nostaa Lähde (vihdoinkin joku!) esiin isät. Kuinka monta isätöntä sukupolvea täytyy syntyä ja elää ennen kuin joku hoksaa isien merkityksen ja alkaa etsiä ratkaisua lasten ja nuorten pahoinvointiin vaikkapa puuttuvista isistä. Se, miten ja miksi isä puuttuu, voi olla isän oma valinta, tai se voi olla äidin ja naisen valinta. Tai vaikkapa lapsen itsensä valinta. Lähde ei syytä eikä osoita, vaan kertoo lyhyessä romaanissaan monta eri tapaa, joilla isä katoaa lapsen elämästä. 

Lähde ei saarnaa, vaan antaa Jannen koheltaa elämässään ja kertoa siitä: pitää kiinni oikeudestaan lapseensa, vaikka on oman isänsä kadottanut ja vaikka ei olekaan menestynyt mies elämässään. 

Lähde kirjoittaa henkilöistään suloisesti: nämä elämän luuserit tulevat rakastettavaksi kaikessa karkeudessaan. Kirja ei ole myöskään pessimistinen, vaikka aiheensa puolesta onkin - jotenkin tämä road-romaanin rakenne sopii aiheen käsittelyyn. Tietenkin tämän kirjan yhteydessä täytyy mainita Nick Hornbyn Poika: vaikka Lähteen Poika kertoo Hornbyn tavoin pojasta ja pojan halusta perheeseen, ja ehkä lähtökohdatkin ovat samat, niin Lähteen teos on varsin erilainen, jotenkin se on ihastuttavan karun kotimainen Nuuksioineen ja Taivaskallioineen.  

Mitä tästä nyt enää mitään löpisemään: tämä on hieno kirja kaikin puolin, tärkeästä aiheesta! Lukekaa! Miten voisin muuten arvioida tätä teosta kuin ihastelemalla:

+ + + + ½ (puolikas pois siitä, että mun kuvani Pihliksestä on vähän ruusuisempi =)