Tero Tähtinen: Katmandun unet

Tero Tähtisen Katmandun unet (2011, Savukeidas) kiinnitti huomioni Mondon sivuilta: matkalehteä lukiessani ajattelin suoraan, että tässäpä on kyse matkakirjasta Nepaliin ja Katmanduun. Mikäpä siinä, äkkiä lukemaan!

Mutta, mutta.... teoksessa on seitsemän osaa, joista vain ensimmäinen kuvaa matkaa Katmandussa, lopuissa osissa Tähtinen kertoo, miksi vastustaa Esko Valtaojan näkemyksiä, Sokrateesta alkanutta länsimaista filosofiaa ja miksi metsä on Suomen katmandu. Ja lopuksi vielä sitä, että miksi hiljaisuus on tärkeää: siksi, että se on maapallon ääni, ja hiljaisuudessa eli meditaatiossa voi olla yhteydessä kokonaisvaltaisesti maailmaan.

Siis kyllä, olen hieman pyörryksissä ja ihmettelen, että mikä tämä kirja mahtoi ollakaan... Teoksessa käytetään voimakkaista sanoja ja keinoja suuntaan jos toiseenkin: siinä hehkutetaan metsää: jos yksi lapsi putoaa puusta, se on tapaaturma, mutta jos yksikään lapsi ei kiipeile puissa, se on katastrofi.

Osansa (aika ison) saa myös facebook, joka Tähtisen mielestä on harvinaisen pitkälle vietyä virtuaalista narsismia, jonka avulla jokainen piilosadismiin  taipuvainen, sosiaalisesti rajoittunut, hiekkalaatikkotason tunteisiin kiinni jäänyt ja minuushäiriöinen erakko voi kokea oman sylimikronsa äärellä sairaanloisia vallan- ja kaikkivoipaisuudentunteita poistumatta edes asunnostaan.

Tähtinen ei säästele sanojaan muissakaan asioissa: Katmandussa vieraileva länsimaalainen turisti on melkein yhtä paha asia kuin se, että lapset eivät kiipeile puissa. Itse asiassa Tähtinen lainaa nepalilaisen kirjailijan sanoja, kun arvostelee nähtävyydeltä toiselle rientävää turistia, joka keräilee elämyksiä bussissa liikkuen, syö lihaa enemmän yhdessä illassa kuin nepalilaisperhe vuodessa ja vieläpä nukkuu viiden tähden Hyatt Regency -hotellissa. Myönnän syyllisyyteni melkein kaikkeen; toisaalta mielestäni matka paikallisessa bussissa on vähintäänkin Elämys isolla E:llä, sen sijaan viiden tähden hotelli kävi erinäisinä sähköttöminä iltoina haaveen tavoin mielessä. Tähtinen on näitä turisteja "parempi" turisti, sillä hän on tehnyt vaapaehtoistyötä ja sitä kautta päässyt katsomaan katmandulaista köyhää elämää lähempää. 

Noina viikkoina näin sellaista puutetta, hätää, löyhkää, saastaa ja kurjuutta, jota keskivertosuomalainen ei plasmanäyttöjensä, sisäfilepihviensä ja Ikea-kalusteittensa keskellä kykene edes kuvittelemaan. 

Myönnän, olen mieluummin katsonut auton, jota ohjaa oma kuski, ikkunasta jätejokia ja sekin on ollut minulle melkein liikaa. Toisaalta, en vie matkailijaa Suomessakaan keskellä yötä etsimään asunnottomia tai katselemaan yökerhoista palaavia katuojiin oksentelevia ja sammuvia ihmisiä. 

Luulen silti, että olen nähnyt normaalin katmandulaisen elämää, sillä ajatella, sellainenkin on mahdollista tuossa maassa, jonka me näemme jostain syystä vain sinä yhtenä maailman köyhimmistä maista.

Tähtisen tyyli on todellakin sitä itseään: täysin provosoiva ja pirulainen onnistuukin tässä tyylissään. En silti suostu näkemään maata saastan ja kurjuuden tyyssijana, niin kuin Tähtisen kirjassa tuodaan esiin. Tähtinen itse asuu ja liikkuu Katmandussa Thamelissa, joka vasta onkin turistien paikka!    

Katmandun nähtävyyksiä katsellessaan Tähtinen kirjoittaa, miten iloluontoinen, suvaitsevainen ja elämänmyönteinen aasialainen uskonnollisuus on; kristinusko näyttäytyy tätä vertauskohtaa vastaan tukahduttavalta ja kaiken nautinnollisen kieltävänä. Minua ihan oikeasti ärsyttää tällainen toinen on hyvä ja toinen on paha -näkemys, olivat paha ja hyvä sitten mitenpäin tahansa: alan heti puolustella kristinuskoa ja miettiä, että eivätkö esimerkiksi Buddhan joka paikkaan näkyvät silmät ole hieman ahdistavia? Sellainen valvova katse kaupungin yllä.

Seison siinä kaiken keskellä, tähdet yläpuolellani ja alapuolellani - - minut valtaa lämmin, selittämätön ja vastustamaton tunne, joka vapisuttaa olemustani fyysisesti tuntuvalla hyvänolon aallolla, saa kyyneleet nousemaan silmäkulmiini ja kristallisoituu viimein mielessäni kirkkaana loistavaan neljän sanan mittaiseen ajatukseen: olen viimeinkin palannut kotiin.

Tämän kirjan luettuani olen vähintäänkin hölmistynyt: luulin aloittavani kiinnostavan kirjan, joka kertoo vihdoinkin järkevästi Katmandusta ja Nepalista. Mutta lukiessani huomaan lukevani jonkun Katmandulle sydämensä menettäneen kirjoittajan ylistyskirjoitusta. Yhtäkkiä teos kertookin aivan jostain muusta, ja jatkan lukemista vain sen takia, että uskon jossain vaiheessa palavaani takaisin Katmanduun.

Kiinnostavinta tässä kirjassa oli se, että sain vihdoin vihiä nepalilaisesta kirjailijasta, joka on kirjoittanut kaupugista ja sen ihmisistä. Sain ainakin lisää luettavaa, jos tämä teos jättikin hieman oudon fiiliksen leijumaan mieleeni.

Kenelle kirjaa voisin suositella? 

No, sellaiselle, jonka mielestä kirjallisuus on itseään toistavaa ja liian samanlaista.