Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghuen Huone (2012, Tammi, alkuperäinen teos Room, suomentanut Sari Karhulahti) on esimerkki siitä, miten meinaa käydä, kun haluaa olla vastarannan kiiski, eikä mukamas halua lukea sitä, mitä kaikki muut lukevat. Tuntuu, että Huone on ollut kaikkialla ja kaikki ovat sen jo lukeneet.

En muista, että kuka minut sai lopulta blogissaan niin vakuuttuneeksi kirjasta, että päätin kuitenkin tarttua kirjaan, kun se kuitenkin vaikutti ihan kiinnostavalta. Ja olihan se, ihan loppuun saakka.

Luin ja selasin monet muut kirjoitukset ja aika montaa lukijaa Huone on pitänyt otteessaan puoliväliin asti, ja teoksessa on kiinnostanut erityisesti se, että se on kirjoitettu 5-vuotiaan pojan, Jackin näkökulmasta. Varmasti hauska ja kiinnostava ratkaisu, josta voisi miettiä, että miten uskottava teos on, kun sen kertojana on nuori poika, joka on ollut koko elämänsä yhdessä huoneessa, yhdessä äitinsä kanssa, kun Vanha Kehno on heidät teljennyt yhteen pieneen huoneeseen. 

Päivät täyttyvät ruoka-ajoista ja muista rutiineista: Äidillä ja Jackilla on oma esterata, jota kiertämällä he pitävät itsensä jotensakin toimintakunnossa. Elämä ulkopuolella näyttäytyy vain kattoikkunan ja (rajoitetun) television katselun kautta. En yhtään jaksa kuitenkaan miettiä, että miten uskottavaa mikäkin teoksessa on. Kaikki olemme kuulleet uutisia siepatuista ihmisistä ja niistä, jotka ovat päässeet huoneistaan vapaaksi. On kamalaa ajatellakaan, millaista elämää he ovat viettäneet.  

Ja kuitenkin minusta tämä onkin kirja ihan toisenlaisista huoneista. Niistä huoneista ja niistä seinistä, jotka vapaat ihmiset vapaassa maailmassa ovat rakentaneet ympärilleen.

Olen huomannut että maailmassa ihmisillä on melkein aina stressi ja aikapula. - - Huoneessa minulla ja Äidillä oli aikaa kaikkeen. Kaipa aika leviää hirmu ohuena kerroksena kuin voi koko maailman ylitse, katujen ja talojen ja kauppojen ja leikkikenttien, joten sitä on vain sipaisu kussakin paikassa ja jokaisen on pakko mennä kiireesti seuraavaan.

Lisäksi näyttää siltä ettei aikuiset yleensä tykkää lapsista, ei edes omistaan. Aikuiset sanoo että lapset on ihania ja tosi söpöjä ja käskee niitä tekemää jotain uudelleen jotta voi ottaa valokuvan mutta ei halua oikeasti leikkiä niiden kanssa vaan juo mieluummin kahvia ja puhuu toisten aikuisten kanssa. Joskus kun pikkulapsi itkee, sen Äiti ei edes kuule.

Kun kirjassa viitataan Alicen seikkailuihin Ihmemaassa -teokseen, niin ehkä tältäkään teokselta ei voi vaatia ihan syvintä realismia. Ja jotenkin aivan siksi, Huone oli minusta niin suloinen ja hieno ja vaikka mitä -kirja!

Arvioni + + + +.

  

Muita lukijoita:
Amma, Minna, Katja, Maria, Rachelle ja Karoliina, Laura, Tuulia.