Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi) on toinen lukemani Murakami (ensimmäinen oli Norwegian Wood). En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin kirjasta, ettei sitä ymmärrettäisi väärin. Yritän mahduttaa pääajatuksen heti aluksi tähän yhteen virkkeeseen: Pidin kirjasta tosi paljon, henkilöt leijailevat vieläkin jossain mieleni perukoissa ja ihmettelen, mitä kirjan lopussa oikeastaan tapahtui, mutta en aivan täysin ihastunut kirjaan, koska se oli kovin samanlainen kuin Norwegian Wood. 

Kirjan päähenkilö on K, jonka näkökulmasta kirjan tapahtumat kerrotaan. K on opettaja, joka kohtaa opiskeluaikoinaan Sumiren, johon rakastuu. Sumire on taiteellinen tyttö, joka haluaa kirjailijaksi. Sumire on rakastunut Miuhun, jonka tapaa juhlissa. Miu on vanhempi nainen, naimisissa ja Sumirelle saavuttamattomissa. Niin Sumire ajattelee, mutta koska rakastaa naista niin paljon, on onnellinen, kun Miu pyytää hänet töihin yritykseensä. Viinejä Euroopasta tuovan yrityksen johtaja Miu lähtee Eurooppaan ja pyytää Sumiren mukaansa. He päätyvät unelmien saarelle Kreikkaan, mutta saarella tapahtuu jotain, minkä takia Miu soittaa K:n apuun. 

Kirjan alku on tavallista kuvailua henkilöiden elämästä, perheistä, opiskeluista ja haaveista. K:n ja Sumiren toisiinsa yhdistävä tekijä on kirjallisuus. He ovat toisiinsa kytköksissä lukemansa kirjallisuuden kautta. Tuntuu, että he elävät elämänsä kahdessa maailmassa: oikeassa maailmassa ja kirjojen maailmassa, ja ehkä kirjan loppu saa merkityksensä tästä dualismista käsin. 

Kirjan alun järkeenkäypä maailma nimittäin muuttuu, kun Sumire ja Miu päätyvät Kreikkaan. Siellä tapahtuu jotain, jota ei voi puhtaalla järjellä selittää. 

Kirjan henkilöt ovat jotenkin järkyttävän yksinäisiä ja heidän yksinäisyytensä väistyy vain hetkittäin. Silloin, kun K ja Sumire tapaavat toisiaan. Näin siitäkin huolimatta, että K:lla on omat naisseikkailunsa. 

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkelä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisiruja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia. 

Murakamin tarinaa on luonnehdittu unenomaiseksi monessa kirjablogissa. Murakamin teksti on myös toisteista: sama ajatus ilmaistaan useammallakin kielikuvalla. En ole varma, syntyykö unenomaisuus tästä, enkä ole varma, pidänkö hirveän paljon tästä tyylistä.

Huomenna olen kuitenkin toinen ihminen, en koskaan palaa entiselleni. Ei sitä tosin kukaan huomaa Japaniin palattuani. Ulospäin ei näy muutosta. Mutta sisälläni jotakin on palanut poroksi ja haihtunut ilmaan Verta on vuotanut, ja sisimmästäni puuttuu jotakin. Tuo jokin poistuu sanaakaan sanomatta, pää painuksissa. Ovi aukeaa ja sulkeutuu. Valo sammuu. Tämä on viimeinen päiväni sinä ihmisenä joka juuri nyt olen. Viimeinen iltahämärä. Uuden päivän koittaessa täällä ei enää ole sitä ihmistä joka minä olen. Joku toinen on ottanut paikan tässä ruumiissa. 

Jotain Murakamin tekstissä ja tarinankerronassa kuitenkin on, sillä jäin miettimään kirjan henkilöitä vielä kirjan lukemisen jälkeen, eivätkä tarinat jätä rauhaan. Murakamia on luettava lisää, sillä olen kuullut huhuja, että tämä teos ei välttämättä olisi se Murakamin paras. 

Muita lukeneita ja bloganneita mm.: 

Elina, Jenni S., Sara, Sanna, Katja, Jenni. 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

2003, Tammi (oma kirja 2. painos vuodelta 2011)

alkuteos Supuutoniku no koibito 1999

suomentanut Lauri Kemiläinen 

252 sivua 

Murakami pääsee osaksi "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteeseen, maa siis Japani - ja japanilaisia pelaajia tiedän itsekin ainakin yhden: Kagawa ManU:sta, jonka taidonnäytteitä täällä.