Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Olen lukenut aiemmin Renate Dorresteinin kirjat Hyvä äitipuoli (2013, WSOY) ja Lainaa vain (2011, WSOY) ja suunnitelmissani on aina ollut lukea myös Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa -teos, vaikka vain sen pitkän nimen takia. Kirjan nimi tuntuu olevan suora käännös sen hollanninkielisestä nimestä ja nimi tulee kirjan päähenkilön, viisikymppisen Heleenin puuskahduksesta, sillä sellaista hänen elämänsä on juuri tällä hetkellä: Heleenin poika on Australiassa ja elää aikuiselämänsä tutustumisvuosia ja Heleenin äiti on aivoinfarktin saatuaan hoitokodissa, jossa Heleen käy lukemassa äidilleen satuja. 8-kymppinen äiti ei pysty puhumaan, saati ymmärtämään - on kuin ihmisen elämä päätyisi samaan, mistä se alkaa: satujen lukemiseen. 

Heleen on puutarhayrittäjä yhdessä miehensä kanssa ja heidän elämänsä on keski-ikäisesti väljähtänyttä. Lapset ovat teinejä ja etsiytymässä kotoaan pois. Heleen huomaa, että hänellä ei ole ollut seksielämää pitkään aikaan ja pelästyy ajatusta, että se ei oikeastaan haittaa häntä yhtään. Se taas haittaa, että hänen oma poikansa on rakastunut ja ehkä myös tyttärensä. Ja tytön tapauksessa ainakin erittäin väärään poikaan. 

Miehen ja lasten elämän lisäksi Heleeniä stressaa erityisen paljon hänen äitinsä tilanne ja välillä Heleen meinaakin saada kertakaikkisen tarpeekseen kaikesta. 

Kirjassa käydään läpi sitä elämänvaihetta, mikä tulee eteen viisikymppisenä ja luulenkin, että kirjan kohderyhmää ovat ne, jotka helpoimmin samastuvat päähenkilöön eli hieman vanhempi lukija. Tällaista tulkintaa tukee myös satunnainen otos kirjablogimaailmasta: Kirjasta blogissaan kirjoittanut Katri (24-v.) ei päässyt kirjaan sisälle, eikä se kiinnostanut häntä. Hieman vanhempa lukijaa Kirsiä taas viehätti kirjan kuvaukset vanhenemisesta. Itse kuulun jälkimmäiseen lukijakaartiin eli "hieman vanhempaan". Tässä vaiheessa kannattaa lukea, mitä elämässään edessä on... vaikka eihän se ole miellyttävää: maailma ei enää huomaa naisen olemassaoloa ja vartalokin alkaa rupsahdella. Elämä ei kuitenkaan ole sen enempää järjestyksessä kuin aiemminkaan, huomaa Heleen.

Peilikuvamme katselivat toisiaan huolestuneina. Käsittämätöntä, mutta aikoinaan me olimme olleet todella sutjakoita nuoria naisia. Silloin emme tienneet että meillä sidekudosta olikaan. Vanhempiin ihmisiin me suhtauduimme inhon ja epäluulon sekaisin tuntein: että ihminen voi  päästää itsensä tuollaiseen kuntoon! Meille ei kävisi niin. Luulimme, että kukkea nuoruutemme oli omaa ansiotamme. Pöyhkeilimme sillä sukujuhlissa ja syntymäpäivillä, ja tanssimme siellä provosoivasti ikivanhojen tätiemme säälittävien aviomiesten kanssa. Tarjosimme heille mukamas vähän piristystä. 

Kirjassa siis kiinnostavinta osiota tarjoili kauhukuvat vanhenevan naisen elämästä. Muuta antia oli tiedot kukista, joita perhe kasvatti, aivoverenvuodon pelottava kulku ja hidas toipuminen (, jota ei oikeastaan tapahtunut). Ilmeisesti kirja halusi olla humoristinen, sillä päähenkilö vertaili itseään useaan otteeseen Bridget Jonesiin - Heleen piti itseään hieman vanhempana painoksena tästä sähläyksen kuningattaresta. Ehkä en osaa vielä nauraa vanhenemiselle, sillä kirja sai minut vain paikoin hymähtelemään ja muuten se piti minut melkoisen vakavana. Ehkä kaikkein parasta kirjassa oli ajanmukainen kännykkä kannen liepeessä... Siis viisi vuotta sitten elimme tuollaisten kapuloiden aikaa, ajatella!

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

2009, WSOY

Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor 2006

suomentanut Titia Schuurman

Kirjalla osallistun "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteeseeni, valloitettuna maana oranssipaitaisten miesten Hollanti. Tästä fiilistelemään hollantilaista jalkapalloa. Videosta itselleni nousivat esiin sellaiset pelaajat kuin Gullit (muistojeni MM- vai EM-kisoista), van Persie (no, nimi!) ja Robben (epäonninen hyökkääjä monessakin pelissä, ja sitten taas ratkaisija).