Helsingin Kirjamessujen jälkeen Paolo Giordanon teokset nousivat lukupinossani korkeammalle. Giordano osasi kertoa kirjastaan Ihmisruumis (2014, WSOY) niin vetävästi, että tuntui tärkeältä lukea kirja heti.
Ihmisruumis kertoo Afganistanista ja sotilaista, kuten osasin odottaakin. Joukko italialaisia sotilaita on menossa Afganistaniin. Paikkaan, joka on keskellä ei mitään ja jossa talebanit tuntuvat olevan koko ajan läsnä, mutta kuitenkin piilossa.
Giordano aloittaa tarinan pureutumalla sotilaiden elämään ennen komennusta Afganistanin sotaan. Nuorten miesten elämät ovat kovin erilaisia: on Ietro, joka yrittää saada äitinsä ymmärtämään, että on iso poika jo, on perheellisiä ja sitten on René, joka saa kuulla jymyuutisen juuri ennen lähtöään. Kaikki edellä eletty seuraa miehiä Afganistaniin, ajatukset jäävät pyörimään päähän ja Afganistanin hiljaisuudessa ei ole paikkaa, mihin paeta omia ajatuksiaan.
Afganistanissa elämä on tylsää ja siihen tuo vipinää normaalielämässä pieneksi jäävät asiat, kuten käärme, joka löytyy leiriltä, ja josta saadaan monenlaista hupia ja merkitystä aikaan.
Sota ja kuolema tulevat kuitenkin sotilaita lähelle, sillä näennäisestä hiljaisuudesta ja tapahtumattomuudesta huolimatta he ovat keskellä sota-aluetta. Miten jatkaa elämää taas sota-ajan jälkeen, siinä sotilaille uusi haaste. Kirjan lopusta eniten esille nousi Egitto, joka kokee velvollisuudekseen korvata jotenkin sen, mitä on jollain lailla tehnyt.
Odotin kirjalta ehkä enemmänkin, Giordanon omien sanojen perusteella odotin, miten kirjasa miehet olisivat nääntymäisillään sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jotenkin lukijana jäin hieman kylmäksi ja ihmettelin, miten vähän kuolema aiheutti sotilaissa surua ja ihmetystä.
Paolo Giordano: Ihmisruumis
2014, WSOY
Il corpo umano 2012
suomentanut Helinä Kangas
334 sivua
Bloggasin itsekin tästä juuri 5 minuuttia sitten. Ei tämä ollut yhtä helposti lähestyttävä kuin Alkulukujen yksinäisyys. Vaati enemmän pohdintaa ja miettimistä.
VastaaPoistaNäyttikin, että olit saanut kirjasta irti paljon enemmän kuin itse. Jotenkin odotin sitä, että tästä kirjasta olisi tullut syvällisempi tai jotain. Kuolema kuitenkin oli niin lähellä, että olisin odottanut, että asia olisi tullut enemmän esiin. Melkoisen ruumiillista sekin.
PoistaOdotukseni tätä kirjaa kohtaan ovat olleet todella korkealla. Pidin paljon Alkulukujen yksinäisyydestä. Ihan hyvä että tulin vähän alas näiden odotusteni kera. Helpompi lähteä lukemaan. :)
VastaaPoistaNo joo, tämä taitaa olla lukijakohtainen, mitä saa kirjasta irti. Mä en nyt saanut oikein sitä, mitä kaipasin.
PoistaMinä taisin upota jälleen niihin Giordanon ihmiskuvauksiin ja ihmismielen traumoihin todella syvälle, sillä kirja kosketti huolimatta siitä, että se kuvasi ammattisotilaita, joiden motivaatio ja koulutus sotatilanteissa on erilainen kuin perusarmeijassa. Jostakin syystä heillä kaikilla oli halu sotimaan.
VastaaPoistaSuosittelen, mutta sanoisin, että tämä oli varsin miehinen kirja.
Minäkin upposin Main tapaan ihmiskuvauksiin ja syvälle psykologiaan. Koin voimakkaasti sen tuskan, jota ei kyetty sanallistamaan vaan joka tukahtui kaiken härväämisen taakse. Jokaisella oli oma tapansa selvitä kokemastaan. Hurja kirja tärkeästä aiheesta.
VastaaPoistaHenkilökuvaus on tosiaan kirjan suola, sen repaleisuus istuu teemaan. Koska luin Alkulukujen yksinäisyyden ja Ihmisruumiin aivan peräkkäin, esikoisromaani-innostus kalvoi kakkoskirjan tehoa. PS. Blogissani on sinulle haaste.
VastaaPoistaKiitos, käyn noukkimassa!
Poista