Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

Veera Vaahteraan tutustuin kesäisenä päivänä melkein kolme vuotta sitten. Onnellisesti eksyksissä -teos ihastutti minua kepeytensä puolesta ja Vaahteran toinenkin teos Rakkautta, vahingossa oli mukaansatempaava kirja. Niinpä aloitin innolla myös hänen tämän kevään teoksensa Sattumalta sinun (2015, Tammi).

Sattumalta sinun -teos liikkuu Vaahteralle tutusti kolmikymppisten maailmassa: Karoliina on tienhaarassa. Hän on eronnut - tai eroamassa - pitkäaikaisesta poikaystävästään Villestä, Karoliinan pitäisi sanoa myös hyvästit hänen rakkaalle asunnolleen, joka on aivan liian kallis hänelle yksinään asuttavaksi. Karoliina on päässyt työhön filosofian laitokselle, joka hänen pitäisi saada uuteen uskoon: henkilökunta käyttämään tietotekniikkaa ja vastaamaan sähköposteihinsa ja opiskelijat tekemään opintonsa päätökseen. Hyvin tehdyn työn takana siintää virka yliopistolla. Miesrintamallakin puhaltaa uudet tuulet, tai ainakin puhaltaisi, jos Karoliina vain saisi aikaiseksi tehdä välit selviksi Villen - ja tämän suvun - kanssa. 

Muiden ihmisten elämä meni eteenpäin. Kun he luopuivat vanhasta, he tekivät sen perusteellisesti. He kärräsivät menneet elämänvaiheet kaatopaikalle kuin rikkinäiset joustinpatjat eivätkä katsoneet taakseen. He sietivät tyhjyyttä ja osasivat elää vaikkei mitään ollut vielä ilmestynyt entisen tilalle. Ja kun aikaa oli kulunut riittävästi, he aloittivat jotakin uutta, kevyin mielin ja puhtaalta pöydältä, ja keräsivät siinä sivussa rakkautta ja eläketurvaa ja Facebookissa jaettavia hehkutuskuvia.

Sattumalta sinun oli mukavaa, nopeaa ja kivutonta luettavaa samaan tapaan kuin Vaahteran aiemmatkin teokset. Mutta siinä missä Rakkautta, vahingossa irrotteli hieman liiaksi, Sattumalta sinun oli piirun verran tylsä - ja olisin toivonut, että kirjassa olisi ollut jotain rajoja rikkovaa. Kevyttä luettavaa etsivälle tämä kirja on kuitenkin varmasti sopiva makupala. Kiinnostavaa on se, että "perinteisen" chick litin liitäessä kahviloissa ja vaatekaupoissa, tämän kirjan miljöö on yliopisto. 

Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon kevyen kirjallisuuden kirjailijanimi, alter ego. Aina kun luen Vaahteran kirjoja, käy mielessä, että pitäisi lukea myös Vanhatalon nimellä kirjoitettuja kirjoja. Ehkäpä vielä tänä vuonna tartun johonkin vakavampaan kirjailijan kirjaan. 

Kirjan on lukenut myös Lukutoukka Krista.

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

2015, Tammi

249 sivua

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Olen aika ajoin lukenut lumi- ja talvisanoihin liittyviä kirjoja, ja talviloma on hyvä aika kaivaa esiin taas ne kirjat, joita en ole edellisvuosina saanut luettua. Olen myös lukenut Ullan talvihaasteetta, jossa luetaan talvi-nimisiä kirjoja. Huomasin tosin, että en saa haasteeseen luettua eri ryhmiin liittyviä kirjoja. Mutta luen nyt muutamia lumi-aiheisia kirjoja loppuun kuitenkin. 

Yasunari Kawabatan Lumen maa (2012, Tammi, ensimmäinen suomennos 1958 ja alkuperäinen teos 1947) on kiehtonut minua kirjana jo kauan, mutta se on jäänyt aiemmin lukematta. Kirja oli aikoinaan ensimmäinen suomennettu japanilainen kirja, ja kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968. Pakkohan tällaiseen lumi-kirjaan on tarttua! 

Kirja kertoo Shimamurasta, joka on joutilas mies. Hän käy jatkuvasti rentoutumassa vuorten luona, lumen maassa, jossa on kylpylä, raitista vuori-ilmaa ja myös viihdyttäviä geishoja. Shimamura tutustuukin erääseen geishaan, Komakoon ja kirjan kansiliepeessä kerrotaan jo, että kirja on rakkaustarina. Komako on rakastunut Shimamuraan ja tarrautuu mieheen. Kirjan tapahtumat ovat hieman tempoilevia, sillä eräänäkin yönä Komako käy Shimamuran luona, lähtee, mutta palaa ja raahaa Shimamuran omaan asuntoonsa, josta hetken päästä molemmat lähtevät taas Shimamuran huoneeseen. Ehkä tämä on vertauskuva parin tempoilevasta rakkaudesta. Kaiken kaikkiaan oli vaikeaa nähdä rakkautta näiden kahden välillä. Varsinkin kun Shimamuran vaimo ja lapset odottivat häntä Tokiossa ja Komakon ura geishana piti jatkua vielä kolme vuotta eteenpäin. En oikein osaa arvailla, minkälainen nainen tämä geisha oli, aika- ja kulttuurierot saavat minut näkemään hänet huonona naisena, sillä geishana nainen viihdyttää miehiä ja lisäksi Komako toikkaroi melkoisen paljon kännissä ympäriinsä. Komakolle itselleen oli tärkeää, että Shimamura näkisi hänet hyvänä naisena. Vaikkakin Shimamuralle kaikki tuntui olevan tylsyyden tappamista, myös naisten kanssa oleskelu. 

Kirjassa luodaan paljon tunnelmakuvia ja jälkisanoissa kirjan suomentaja kertoo, miten haiku-perinne on vaikuttanut japanilaiseen kirjallisuuteen: paljon asioita sanotaan vähillä sanoilla. Kirjan tarinassa olisi pitänyt paljon lukea rivien väleistä ja huomata dialogeista, mitä tapahtuu, vaikkapa henkilöiden suhteissa. En tiedä, miten paljon käännökset ovat muuttuneet alkuperäisestä tekstistä, mutta suomentajan tekstissä kerrotaan, miten muissa käännöksissä ei aina olla varmoja, onko repliikki Shimamuran vai Komakon sanomaa. Saattahan se hieman muuttaa merkitystä, jos toinen henkilöistä sanookin asian. 

Vaikka kirja oli välillä pysähtynyttä tunnelmointia ja välillä kaahailua edestakaisin, oli tämä jokseenkin kiinnostava teos. Sopivasti erilainen ja hämmentävä siihen muuhun kirjallisuuteen verrattuna, mitä yleensä luen. 

Shimamura vilkaisi häneen ja painoi heti päänsä tyynyyn. Valkoinen tuolla peilin syvyyksissä oli lunta, ja sen keskellä leijuivat naisen kirkkaanpunaiset posket. Vastakohtien raikas kauneus huikaisi silmää. 

Oliko aurinko jo noussut? Lumen kirkkaus oli tehostunut, se näytti palavan jäisenä. Sitä vasten nähtynä naisen tukan mustuuteen sekoittui purppurainen häivä. 

Suketus kirjoitti kirjasta täällä - ja hänen tekstistä pääsee näppärästi myös muihin kirjoituksiin Kawabatan kirjasta. 

Yasunari Kawabata Lumen maa 
2012, Tammi, ensimmäinen suomennos 1958 ja alkuperäinen teos 1947)
suomentanut Yrjö Kivimies
161 sivua

Talviloma Kööpenhaminassa

Hiihtolomaviikosta iso osa vierähti Kööpenhaminassa, jossa kävin synttärisankarilapseni kanssa kaksin. Tavoitteena oli tutustua muutamaan paikkaan, jotka listasin Kööpenhamina-oppaan ja aiemmin kaupungissa käyneiden vinkeistä. Listalla oli kaksi paikkaa/ päivä, ja täytyy sanoa, että etukäteen suunnittelu toimi hyvin, koska vauhti yhden nopean lapsen kanssa on sen verran huikea, että aikaa ei miettimiseen juurikaan jäänyt. 

Ensimmäisenä iltana kävelimme kaupungilla ja osuimme heti Kööpenhaminan kävelykadulle Strøgetille. Ilta alkoi pimetä ja vastaan tuli niin monta pakettiautollista poliiseja, että kävimme vain syömässä ja palasimme hotellille, joka oli rautatieaseman vieressä. Söimme koko matkan ajan lähinnä kiinalaista ruokaa, sillä kaupungilla tuntui olevan vain joko kiinalaisia ravintoloita tai kebab-paikkoja. Kebabit on syöty jo 90-luvulla, eikä kuulu lempiruokiin, joten valittiin kiinalainen. Poliisit muuten olivat matkalla muistojuhliin, kun kööpenhaminalaiset kokoontuivat muistamaan väkivallan uhreja. 

Toisena päivänä lähdimme ajoissa aamiaisen jälkeen kohti Kansallismuseota, matkalla sinne hoksasin pyytää matkailumyymälästä kartan. Ajattelin, että Kööpenhamina on kovin pieni ja siellähän osaa liikkua mutu-tuntumalla, mutta oli sitten kivempi ja varmempi kuitenkin mennä kartan kanssa. 

Kansallismuseo on ilmainen, ja siellä on aivan mainio lastenmuseo, jossa voi leikkiä eri historiallisissa aikakausissa: voi olla merimies, viikinki tai ritari. Museossa vierähtikin muutama tovi, kun lapsi teki antaumuksella ruokaa (kalasoppaa ja leivät uuniin), muurasi seinää ja taisteli ritarina, ja vielä lähtiessä ripusti puisilla pyykkipojilla pyykkejä naruille. 

Täällä(kin) paikassa mentiin lapsen mukaan. Yksi kerros muusta museosta jäi jotenkin kummasti väliin. Itselläni kesti aikaa, kunnes tajusin, että ensimmäinen kerros onkin vasta ensimmäisten portaiden jälkeen tässä maassa. Eipä niihin muihinkaan kerroksiin niin hirveästi keskitytty.

Ruokailun ja levon jälkeen riensimme kohti Pyöreää tornia (Rundetaarn), jonne juokseminen meni myös kuntoilun piikkiin. Ylös (ja alas) on vain yksi oikea tapa mennä: juosta. Juoksevia lapsia oli muitakin - Köpiksessä tuli mieleeni, että maassa ollaan hieman rennompia lasten suhteen ja että lapset saavat olla ihan lapsia. Ihan jokaista asiaa ei niin tarmokkaasti kielletty kuin Suomessa. Tämä saattaa olla ihan vääräkin käsitys, mutta tanskalaisista jäi myös hirveän ystävällinen kuva. Näkymät Pyöreästä tornista olivat ylhäältä yli kaupungin ja turva-aidat tällaiselle korkeapaikkakammoiselle tarpeeksi turvalliset. 

Pääsymaksy torniin oli 25 kr (aikuinen) ja 5 kr lapsi. Yhteensä noin 4 euroa. Ei paha. 

Toisena päivänä suuntasimme toiseen suuntaan, koska Nyhavn kuuluu sellaisiin pakollisiin paikkoihin, jotka Kööpenhaminassa kuuluu nähdä. Värikkäät vanhat talot olivatkin kauniita, heti kun ne tulivat esiin rakennustyömaiden takaa. Aika paljon oli kaupungissa kolketta ja pauketta, joka paikassa rakennettiin ja korjattiin jotain. Aamupäivä oli aurinkoinen ja satama-alueella kävely peräti mukavaa, sillä tuulen lisäksi aurinko lämmitti ihanan keväisesti. 

Kävely jatkui kohti Pienen merenneidon -patsasta, jonne saikin kävellä reippaan matkan. Merenneidosta koko lapsuusiän lukeneelle tämä patsas oli kuitenkin kävelyn väärti, ja kun itse jo lepäsin läheisellä penkillä, 8-vuotias kiersi patsasta ympäri ikuistamassa sitä kameraan jokaisesta ilmansuunnasta. 

Alkuperäissuunnitelmistamme skipattiin H.C. Andersenin -museo, onneksi mies tuli kuitenkin vastaan Rosenborgin linnan läheisessä puistossa. Päivä oli tosiaankin aurinkoinen, paikalliset lapset juoksivat t-paidoissa puistossa ja me söimme eväitä puistonpenkillä. 

Seuraava kohde oli Rosenborgin linna, jossa etukäteen tiesimme olevan kruunuja ja muita rikkauksia. Linna on söpö ulospäin, ja sisälläkin kaikissa kerroksissa oli toisiaan upeampia huoneita - sisustettuina eri tyyleihin. Myönnän, että oma tietämykseni Tanskan historiasta on aika huono, eikä minulla ollut/ ole edelleenkään mitään käsitystä Tanskan kuninkaista, mutta mukavaa eri huoneita oli ihastella. 

Pääsymaksu linnamuseoon oli 90 kr / 12 e (aikuinen) ja ilmainen lapsille. 

Loppuaika menikin sitten kaupungilla ja kaupoissa pyörimiseen ja kiinalaisia buffetteja testaillessa. Löysimme sellaiset isot tavaratalot kuin Illums ja Magasin, mutta enemmän lapsiasiakasta miellyttivät Disney Store, Hamley's ja varsinkin Build-A-Bear-Workshop, jossa sai seurata, miten nalle (tässä tapauksessa pupu) sai sisälmykset ja sydämensä. 

Kööpenhamina vaikutti parin päivän juoksentelun jälkeen mukavalta paikalta, jossa varmasti kesällä on vielä hienompaa: kaupungissa on isoja puistoja ja varsinkin tivoli aseman vieressä on varmasti huikea. Lapsille kaupungissa oli paljon tekemistä, josta voi myös karsia. Emme esimerkiksi menneet Ripley's- tai Guinnes-museoihin, vaikka nämäkin olisivat olleet kiinnostavia kohteita. 

Kööpenhaminasta jäi mieleen hiljaisuus, keskustassahan autoja ei juurikaan näy ja ihmisten ystävällisyys. Englannilla pärjäsi joka paikassa hienosti, ja myös ruotsi auttoi paljon ymmärtämään kaupan ja katujen tekstejä, sekä vastailemaan kysymyksiin vaikkapa kahvia tilatessa.

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

Tanskalaiskirjailija Jonas T. Bengtssonin teos Olipa kerran (2012, Like) löytyi omasta kirjahyllystäni ja pääsi lukukierrokselle Köpiksen-matkani ansiosta. Kirjailijaa hehkutetaan kirjan kansiliepeessä: hän on kotimaassaan julkaissut kolme kriitikoiden ylistämää kirjaa, ollut kirjapalkintojen saaja ja ehdokas. Mikäs tällaiseen kirjaan siis tarttuessa, tulossa lukunautintoa. 

Bengtssonista kerrotaan myös, että hän on omaperäinen kirjalija, ja teostensa henkilöt hän on kaivanut alamaailmasta. Olipa kerran kertoo pojasta, joka täyttää kuusi vuotta vuonna 1986. Vuonna, jolloin Olof Palme murhataan. Tarina alkaa siitä, että isä ja poika kuulevat asiasta radiosta. Isä tekee hanttihommia ja hankkii pojalleen kaikenlaista, mitä tämä haluaa. Kaupassa ei tosin raha vaihda omistajaa, isä kuljettaa tavarat takin sisällä ulos kaupasta. He asuvat kahdestaan, poika on joko kotona tai isänsä mukana tämän vaihtuvissa työpaikoissa. On kaksi asiaa, joita poika haluaa: päästä kouluun ja polkupyörän. Isä lupaa nämä asiat, mutta unohtaa aina, kun he muuttavat taas uuteen paikkaan asumaan. 

Kävelemme katua pitkin. Isä pitelee minua käsivarresta. Hän katsoo suoraan eteensä ja kiskoo minua eteenpäin. Minusta on tullut kassi. Matkalaukku, jossa on pyörät. Sanon hänelle että minuun sattuu, etten pysy perässä, mutta tuuli vie sanani mennessään. 

Arkipäiväiset asiat niin kuin ruoan ostaminen ja valmistaminen jää pojan harteille, kun isä kiinnostuu sairaalla tavalla seuraamaan maan poliitikkoa, Monikaa.

Pojan lapsuus loppuu ja siirrytään hänen teinivuosiinsa. On vuosi 1996 ja poika on koulussa, mutta mieluiten polttaa hashista kotonaan tai kavereidensa luona. Hän asuu siskonsa ja näiden vanhempien luona. Ilmeisesti hän on saanut sijaisperheen, jossa asuu. Koulusta uhkaa erottaminen, mutta se ei hirveästi poikaa kiinnosta, ja hänen uudet vanhempansa myös haukkuvat enemmän opettajia kuin poikaa. Poika asuu perheensä kanssa hyvällä alueella, mutta on jotenkin irrallaan muista: häntä ei esimerkiksi kutsuta koululaisten juhliin. Poikaa ei kiinnosta tämä kovin paljon, mutta kun hän saa puhelun isoäidiltään, alkaa hänen elämäänsä tulla säpinää. Hän haluaa tutustua oikeisiin sukulaisiinsa. 

Teos on jaettu kolmeen eri aikakauteen, ja viimeisessä poika on itsenäisesti toimeentuleva kuvataiteilija/ postin lajittelukeskuksen työntekijä. Hänestä on tullut turkkilainen Mehmet Faruk. Eletään vuotta 1999 ja odotellaan vuosituhannen vaihdetta. Mehmetin elämään kuuluvat edelleen huumeet, juopottelu, naissuhteet - mutta myös pinnanalaiset haaveet taideteosten myynnistä. 

****

Kirja oli erikoinen, ja varsinkin viimeisen osan aikana mietin, että onko päähenkilö nyt edelleen sama, kun nimi on muuttunut. Myös keskimmäinen osa sai minut jo hieman ymmälleen, joten sanotaanko, että kirjan ensimmäinen osa, jossa poika oli pieni, oli mielikohtani, koska lukiessani seisoin vahvalla pohjalla, enkä ollut lainkaan hämmentynyt. 

Kirjassa ollaan pääosin Kööpenhaminassa, jonka eri paikat vilahtavat tapahtumapaikkoina, kun isä vie poikaansa paikasta toiseen, mm. Nyhavn.

Kirjasta lisää näissä paikoissa: Kiiltomato, Lukuvinkit, joissa ollaan myös välillä hukassa. 

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

2012, Like

Et eventyr, 2011

Suomentanut Päivi Kivelä

367 sivua

Sara Blædel: Vain yksi elämä

Tanskalaiseen kirjallisuuteen tutustumiseni jatkui Sara Blædelin Vain yksi elämä (2014, Karisto) -teoksen kanssa. Suomeksi Blædelin kirjoja julkaisevan Kariston sivuilla kerrotaan, että Tanskan dekkarikuningattareksi tituleerattu kirjailija on maansa myydyin ja myös suosituin kirjailija. En yhtään ihmettele myyntilukuja tai suosiota, sillä itse tämän yhden luetun kirjan perusteella tykästyin kirjailijaan. 

Vain yksi elämä -teos kertoo maahanmuuttajatytön murhasta: 15-vuotias Samra löydetään kuolleena rantavedestä. Hänet on selvästi murhattu, koska ruumista pitää veden alla betonipaino. Kirjan miljöö on pieni kaupunki Holbæk, josta kirjan henkilöt ajelevat päivittäin Kööpenhaminaan. Paikkakunnasta kertoo Samran koulukaverin isä: 

Maahanmuuttajalapset pannaan kunnallisiin kouluihin, ja sen vuoksi jotkut tanskalaisperheet ovat paha kyllä päättäneet lähettää omat lapsensa yksityiskouluihin - - Ne lapset osaavat ehkä lukea ja kirjoittaa hyvinkin, mutta eivät tiedä, kuka on pääministeri, sillä he eivät katso Tanskan televisiota eivätkä lue lehtiä, ja tilanne vain pahenee, mitä vähemmän heillä on tanskalaisia koulukavereita, joilta he voisivat oppia. 

Samran murhaa asettuu paikallisen poliisin kanssa tutkimaan kööpenhaminalainen Louise Rick, joka saa työparikseen paikallisesta poliisista Kimin. Uusiin kuvioihin tottuminen sujuu hienosti, ja yhdessä muiden poliisien kanssa jutusta alkaa hitaasti mutta varmasti selvitä kaikenlaista. Louise huomaa, että Samran jordanialaistaustainen perhe on asettanut tyttärelle vaatimuksia, jotka ovat ristiriidassa tanskalaisen yhteiskunnan kanssa. Se, miten pahasti ja raa'asti vaatimukset on asetettu, selviää kirjan edetessä. Kunniamurha on kirjan keskeinen käsittelyssä oleva asia. 

Pidin kirjassa siitä, että tarinan kuluessa asioita käsiteltiin monipuolisesti. Louisen ystävätär Camilla on journalisti, joka on kirjassa henkilönä varmaan siksi, että hän voi vetää jutuissaan teemaa pidemmälle kuin poliisi-Louise. Camilla kirjoittaa, kuinka myös Tanskassa on hylätty tyttäriä, jotka ovat tehneet häpeällisiä tekoja, kuten tulleet raskaaksi ennen avioliittoa. Tämä tapahtui vuosikymmeniä sitten, mutta tapahtui kuitenkin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että asiat eivät olleet yksinkertaisia. Yksinkertaista ei ollut syyllisen löytyminen, vaan selvittämisessä mentiin montaa eri linjaa pitkin. Yksinkertaista ei ollut lopulta myöskään se, miksi Samralle kävi niin kuin hänelle kävi. En kovin usein tykästy dekkareihin, mutta tällaisiin dekkareihin, joissa asiaa käsitellään monelta eri puolelta, pidän hyvänä teoksena: tarinassa ei niinkään yritetä saada selville, kuka tappoi, vaan miksi näin tapahtui. Blædelin kirjan ansio myös se, että syy ei ole mitenkään yksioikoinen. En myöskään tässä kirjoituksessa yritäkään tuoda esiin, mihin suuntaan tarina kulki, ettei muiden lukijoiden lukemisilo katoa. 

Maahanmuuttajien lisäksi kirjassa käydään vierailulla myös hyvätuloisten tanskalaisten kotona, sillä Samran koulukaveri Dicte ja hänen perheensä ovat tekemisissä poliisien kanssa. 

Pidin kirjassa myös siitä, että kirjan nimi Vain yksi elämä saa merkityksensä. Vain yksi elämä voidaan ymmärtää eri tavoin, riippuen siitä, kenelle elämä on vain yksi elämä. 

Luulen, että tulen tutustumaan Sara Blædelin teoksiin, aiemmin hän on julkaissut Nimimerkki prinsessa -teoksen, jossa netissä liikkuu raiskaaja, ja Blædelilta on tänä vuonna suomennettu uusi teos: Hyvästit vapaudelle, jossa pureudutaan ihmiskauppaan. 

Sara Blædel: Vain yksi elämä

2014, Karisto

Kun ét liv, 2007

suomentanut Virpi Vainikainen

360 sivua

Kirjasta on kirjoittanut pitkästi myös Ulla. 

Pia Juul: Hallandin murha

Kööpenhaminan-matkallemme varasin luettavaksi tanskalaista kirjallisuutta, ja tällä viikolla kirjoitan blogiini kirjoista, jotka sain luettua. Pia Juulin Hallandin murha (2011, Atena) lähti mukaan lentokoneeseen, koska vaikutti nopealukuiselta 200-sivuiselta kirjalta. 

Kun aloitin kirjan, selvisi nopeasti, että Juulin teos ei olekaan varsinaisesti dekkari, vaan kirja kertoo, mitä tapahtuu uhrin omaisille, kun rikos (murha) tapahtuu. Kirjailijatar Bess havahtuu siihen, että hänen miehensä lähtee asunnosta. Bess ei näe miestään enää koskaan, sillä joku ampuu Hallandin kodin lähelle. 

Poliisi alkaa tutkia, mitä tapahtui ja kuka murhan teki. Bess on sekaisin tapahtuneesta. Hän ei halua hyväksyä, eikä ymmärtää tapahtunutta. Bessin elämä ei muutenkaan ole kovin selvää, hänen tyttärensä ei asu Bessin kanssa ja ex-miehen kanssa hän ei ole väleissä. Omat vanhemmat ovat myös kaukana. Mitä tapahtuu Bessille, kun hänen tuki ja turva on menetetty?

Juuri kun olin avaamassa pääovea, Inger ilmestyi omille portailleen. 

"En tiedä mitä sanoisin", hän sanoi. 

"Niin", sanoin ja avasin oveni. 

"Onko Halland tosiaan kuollut?" 

"Lehdessä lukee niin", sanoin. 

Kirjassa ei selviä, miksi Halland murhattiin. Bessinkin selviäminen on vähän niin ja näin. Kirja etenee satunnaisten tapaamisten kautta kohti loppua, kirjan lukeminen Kööpenhaminen tapahtumien valossa ja varjossa oli tuskaisaa ja myös kirjan rakenne oli luotaantyöntävä. En päässyt kirjaan sen kummemmin sisälle, itselleni on jotenkin täysin selvää, että uhrin omaiset ovat kertakaikkisessa shokissa, jos omainen joutuu murhan uhriksi. Ei voi järjellä käsittää, mitä tapahtuu, kun omaisen kuolema koittaa väkivaltaisesti ja yllättäen. Todellisen elämän tapahtumista voi vain oppia, että kukaan ei koskaan tiedä, milloin oma loppu koittaa, tai toisen, itselleen tärkeän ihmisen.

"Ja kaiken aikaa eli jossakin luultavasti todellisia ihmisiä", mietti hän, "ja heille tapahtui todellisia asioita..."

Kirjan jokaisen luvun alussa on lainattu miete (edellinen Edith Whartonin Viattomuuden aika -teoksesta), joka liittyy lukuun ja sen tapahtumiin. Myönnän, että en tullut hirveän paljon pysähtyneeksi näitä mietteitä ajattelemaan. Hirveää sanoa, mutta tämä kirja oli jotenkin iso pettymys minulle. Myönnän, että kirjan lukemisajankohta oli myös mahdollisimman huono, koska samaan aikaan mietin, että tällaista tapahtuu todellakin jollekin juuri nyt. 

Kirjaa ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Susa ja Maria, joilla järkevämpiä sanoja kirjasta. 

Pia Juul: Hallandin murha

2011, Atena

suomentanut Katriina Huttunen

203 sivua

Synnyinvuode ei houkuta ketään, 

kuolinvuoteen ympärille kokoonnutaan joukolla.

Montaigne: Essais

Osanottoni Kööpenhaminaan.

Tanskalaista kirjallisuutta

Talviloma vie minut tänä vuonna Tanskaan ja Kööpenhaminaan lumisten rinteiden sijasta. Kaivoin esiin tapani mukaan kohdemaan kirjallisuutta, ja tanskalaista kirjallisuutta löytyikin melkoisen kivuttomasti. Pääosin suomeksi käännetty tanskalainen nykykirjallisuus näyttää olevan dekkareita, joukossa tosin myös jotain muuta. 

Aloitin tutustumisen tanskalaisuuteen Poika matkalaukussa -teoksesta ja jatkoin Sara Blædelin teokseen Vain yksi elämä. Molemmissa kirjoissa peritanskalaisuus kohtaa maahanmuuttajat. Dekkariteema jatkuu Pia Juulin ja Jussi Adler-Olsenin teoksiin. Nähtäväksi jää, kuinka kauaksi matka vie dekkarien maailmaan, jotka eivät ole yleensä aivan minun makuuni genrenä. 

Omasta kirjahyllystäni löytyi Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran (2011, Like), joka vaikuttaa kiinnostavalta, kirjailijan kerrotaan olevan yksi omaperäisimmistä tanskalaisista nykykirjailijoista. Nähtäväksi jää, onko se hyvä vai huono asia. 

Hanne-Vibeke Holstia olen ainakin monesti aikonut lukea. En ole nyt aivan varma, olenko jonkun hänen teoksistaan lukenut loppuun asti, joten lainasin kirjastosta kokonaiset kolme kirjaa. En varmaankaan aio näistä kaikkia lukea, mutta ehkä jonkun sentään. 

Jännityksellä tässä vaiheessa odotan, mitä Tanska näyttää itsestään maana ja kirjoina. Toivottavasti kuitenkaan Köpiksessä ei ole kaikki vallan sekaisin, kun uutisia tässä lähtöhetkellä katselee.... 

Tanskalaisen kirjallisuuden myötä käyn myös retkellä Pohjoismaissa -kirjahaasteessa. 

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa

Etsin tanskalaista kirjallisuutta ja ensimmäisenä löytyi Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin Poika matkalaukussa (2013, Siltala), joka oli kiinnostuksenkohteenani myös kirjan julkaisemisvuonna, mutta on jäänyt aiemmin lukematta. Lähinnä siksi, että en lue kovinkaan paljon rikoskirjallisuutta. Tanskasta tuntuu löytyvän erityisen paljon suomennettuja dekkareita, joten tulen lukemaan helmikuun aikana joitakin niistä. 

Poika matkalaukussa kertoo nimensä mukaisesti pojasta, joka löytyy Kööpenhaminassa matkalaukusta. Nina Borg, joka työskentelee sairaanhoitajana laittomien siirtolaisten parissa, on varmaankin oikein henkilö löytämään pojan. Ei hän haluaisi ryhtyä miettimään sijoituspaikkaa tälle tuntemattomalle pojalle, sillä Nina haluaisi olla kunnon äiti omille lapsilleen. Sellainen, joka muistaa hakea lapsensa iltapäiväkerhosta ja tekee hyvää ruokaa lapsilleen. Pojan löytyminen sekoittaa Ninan elämää kuitenkin sen verran, että hän nimenomaan unohtaa hakea oman lapsensa kotiin - tuntuu, että Nina on ainoa ja viimeinen tanskalainen, joka pitää huolen koko maailmasta ja sen hylkäämistä ihmisistä. 

Poika ei ole tanskalainen, hän puhuu kieltä, jonka Nina paikallistaa joksikin Itä-Euroopan kieleksi. Kieli on liettuaa, ja kirjassa kuljetaan Kööpenhaminan ohella yhtä paljon Vilnassa, mikä oli miellyttävää, koska en ole löytänyt kirjoja, joissa seikkailtaisiin Baltian maissa. 

Poika matkalaukussa koukutti alussa, kun Nina alkoi selvittää syytä pojan oloon Tanskassa ja tämän alkuperää. En ole dekkareiden ystävä, ja täytyy sanoa, että tässäkin kirjassa kävi niin, että kun selvisi, miksi poika on raahattu Tanskaan, mielenkiintoni alkoi vähetä kirjaa kohtaan. Kidnappaus- ja pakenemiskohtaukset eivät saaneet minua enää innostumaan kirjan tarinasta, vaan ne tuntuivat jotenkin hieman pakkopullalta kirjan dekkari-genren vuoksi. 

Entäs Tanska, minkälaisena maana Tanska näyttäytyi? Ehkä hieman sellaisena, jossa normaalit ihmiset kulkevat tyytyväisinä arjessa eteenpäin. Ihmiset, joiden arkeen eivät kuulu matkalaukusta löytyvät pojat, kidnappaukset, aseet ja veriset asunnot. Eivätkä laittomat maahanmuuttajat.

Kadun toisella puolella olevien vanhojen vestebrolaistalojen keittiönikkunoista näkyi valoa. Nuori mies laittoi kahvia katutason asunnossa. Hän seisoi pressokannu kädessään ja huusi jotakin toiselle asunnossa olijalle. Sitten hän hymyili ja tarttui kahvikuppeihin, eikä Nina voinut olla ajattelematta oliko muiden elämä niin helppoa miltä se näytti. Niin onnellista. 

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa

2013, Siltala

Drengen i kufferten 2008

suomennos Aino Ahonen

339 sivua

Muita lukeneita mm. Leena Lumi, jolta pääsee toisiin teksteihin.

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen on yksi luottokirjailijoistani, ja blogini aikana olen lukenut sellaiset teokset kuin: Juhannusvieras (2006, Otava), Kaikki oikein (2014, Otava), Palele porvari! ja muita kirjoituksia (2007, Otava). Koska Härkönen on mielestäni parhaimmillaan lyhyissä teksteissä, olin iloinen, että tänä vuonna Härköseltä on taas tullut kokoelma hänen kolumneistaan (, jotka on aiemmin julkaistu Anna-lehdessä). 

Ihana nähä! (2015, Otava) -kokoelman tekstit jatkavat härkösmaista linjaa: arkielämän havainnointi on hassunkurista ja hauskaa, kun sitä tarkastelee härkömaisesta näkökulmasta. Aiheensa Härkönen on saanut naisen arjesta: lapsista, ystävien kohtaamisista, matkustelusta, miehistä, muistoista ja maailman tarkkailusta sekä läheltä että kaukaa. 

En muista, että Härkösen teoksissa olisi aiemmin ollut näin monta juttua ulkomailta ja matkustelusta, mutta hyvä näin. Teki nimittäin mieli lähteä lillumaan Jurmalan kylpylöihin tai pysäyttämään poliisiautoja takseina ihan mihin päin maailmaa tahansa, kun kirjaa luin eteenpäin. Härkösen tekstejä lukiessa oli myös miellyttäävää se, että kolumnien nainen pienesti aina rikkoo sitä, mikä on yleisesti sallittua ja tavoiteltua: ihanaa, ettei kaikkien tarvitse rakastaa mökkeilyä, olla tehokkaansa aamulla meikeissä ja vaatteissa - mutta toisaalta taas, nainen saa rakastaa hölynpölyä ja liikuttua lapsensa joulujuhlissa. 

Ylipäänsä yksin matkustamista ihmetellään lähes poikkeuksetta. On tietysti todella säälittävää, että saa mennä minne nenä näyttää eikä tarvitse neuvotella kenenkään kanssa. 

Matkustelun lisäksi minua miellytti kirjan aiheissa kirjallisuus. Aika monessa jutussa ajatukset lähtivät vyörymään jonkun kirjallisen elämyksen ja kokemuksen myötä. 

Härkösen tekstit ovat vain niin kertakaikkisen "pakko lukea" -tavaraa, koska niiden parissa viihtyy erityisen hyvin. Samalla täytyy sanoa, etteivät Härkösen ajatukset ole mitenkään hirveän radikaaleja ja mullistavia (nainen voi välillä varovasti mennä normin yli, mutta palaa pian sieltä pian, vähintään jo seuraavassa tekstissä, takaisin), vaan sellaisia, jotka iskevät "jokanaiseen".

Jäin muuten miettimään, että oliko Toisin sanoen -teksti kenties livahtanut toisen kerran Härkösen kokoelmateokseen, vai olenko sen lukenut jostain toisaalta? 

Kirjaa suosittelen joka tapauksessa kevätmieltä tuomaan! 

Kirjan ovat lukaisseet myös Annika ja Susa. 

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

2015, Otava

173 sivua

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (2015, Tammi) on ollut sen verran näkyvästi esillä kirjablogeissa, että kiinnostuin kirjasta ja koska kirja oli vajaa 200-sivuinen, tuli tämä kirja luettua melkoisen nopeasti. 

Lukija aamujunassa -kirjan tarina rakentuu Gyulain-nimisen miehen ympärille. Mies menee joka päivä työhönsä, jossa hän käyttää kirjoja tuhoavaa konetta. Vastapainoksi kirjojen tuhoamiselle Guylain lukee joka aamu samassa junassa kirjoista säilyneitä papereita ja tarinanpätkiä. Guylainille uskollinen kuulijakunta tuo yksinäisen miehen elämään lisäelämää. Merkittäväksi Guylainin elämän kannalta käy kuitenkin muistitikku, jonka mies löytää junan lattialta. 

Kirja oli helppo ja nopea lukea. Se on täsmälukemista aamuisille työmatkoille, joilla itsekin kirjaa luin. Kirjassa on lyhyesti kerrottuna se, mikä on lukemisen ja hyvän tarinan ilo ja merkitys. Kirja käy myös ystävänpäivän täsmälukemiseksi, sillä tarinasta kuoriutuu esiin myös romanttinen rakkaustarina. 

Pitkä äänitorven soitto palautti koko joukon takaisin todellisuuteen. Taksi välkytti valojaan keskellä soratietä. Muutama asukas tuli kiittämään Guylainia lämpimästi käynnistä ja valittamaan lukuhetken lyhyyttä. Posket punoittivat, silmät säihkyivät. Tuntui kuin Huguetten lukuhetki olisi tuonut hieman raikasta ilmaa Hoivakoti Sinisateeseen. - - Guylain lähti, mutta lupasi palata takaisin seuraavana lauantaina. Hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut olevansa tällä tavalla elossa. 

Muita kirjan lukeneita mm. Omppu ja Henna.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (2015, Tanni)
Le Liseur du 6h27, 2014
suomentanut Kira Poutanen
189 sivua

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Margaret Atwood oli 90-luvulla yksi suosikkikirjailijoistani. Olen viime vuosien aikoina halunnut päästä lukemaan Atwoodin kirjoja uudelleen, koska kirjoista en muista kuin sen, että pidin niistä todella paljon. Kirjahyllyyni onkin kertynyt Atwoodin teoksia pino, ja olin innoissani, kun nyt vihdoin sain aloitetuksi luku-urakkani teoksesta Nimeltään Grace (1997, Otava). 

Nimeltään Grace on 650-sivuinen järkäle, joka kertoo nimensä mukaisesti Grace Marks -nimisestä naisesta, joka kaiken lisäksi on aivan oikeasti ollut olemassa. Grace Marks tuomittiin vuonna 1843 tapahtuneista murhista. Hän oli sen ajan lehdistössä esillä laajasti: nuori nainen oli kaunis ja nuori (vain 16-vuotias murhien aikaan). Lisäksi murhatut elivät sensaatiomaista elämää: Thomas Kinnear, joka sai surmansa, eli taloudenhoitajansa, Nancy Montgomeryn, kanssa rakkaussuhteessa. Myös Nancy surmattiin samaan aikaan kuin hänen rakkaansa. 

Murhat eivät ole kirjan tarinassa pääosassa, vaan Grace, joka viruu vankilassa, joko syyttömänä tai syyllisenä - asiasta ei päästä selvyyteen. Hänen "rikoskumppaninsa" saa syytteen ja tuomionsa, mutta Grace jää vankilaan. Hän pääsee kertomaan tarinaansa 16 vuotta tapahtuneen jälkeen psykiatrille, Simon Jordanille, joka saapuu vankilaan tutkimaan tapausta. Samalla myös lukijalle selviää, minkälainen Gracen elämäntarina on. Jo siirtolaistarina ja selviytyminen uudella mantereella on kiinnostavaa luettavaa. Miten monilapsinen perhe selvisi 1800-luvulla, kun se saapui Amerikan mantereelle: Grace joutui nuorena, nykyaikana ajateltaisiin että lapsena, tekemään työtä elättääkseen itsensä. 

Jordanilla on psykologian keinoja (tieteenala alkoi 1800-luvulla kehittyä) saada selville, mitä oikeastaan tapahtui. Hän yrittää saada selville, onko Grace oikeasti syyllinen vai ei, aina siihen asti, kunnes Jordanin elämässä alkaa tapahtua asioita, jotka sotkevat hänen keskittymistään Gracen tarinaan. 

Kuinka suuren osan hänen tarinastaan Simon voi uskoa? Onko hänen syytä epäillä sitä hiukan, kohtalaisesti vai paljon? 

Vaikka kirjassa ei ole sen ihmeempiä juonenkäänteitä kuin Gracen kohtelu vankilassa ja mielisairaalassa ja hänen syyttömyys-syyllisyys-spekulaatio, Atwoodin teksti etenee juohevasti ja koukuttavasti eteenpäin. Välillä kertomuksen ja välillä kirjeiden muodossa tarina rullaa, eikä kaikille asioille saada loppuratkaisua. Lukijalle (ainakin itselleni) jäi paljon kysymyksiä pyörimään mieleen. 

Kirjaa ovat lukeneet viimeisimmäksi blogi-maailmassa mm. Lukuisa ja Nenä kirjassa -blogistit.  

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

1997, Otava

Alias Grace, 1996

Suomentanut Kristiina Drews

643 sivua

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua (2015, Otava) -teos kiinnosti minua, koska olen joskus lukenut Nuotion Varkaus-sarjan kirjoja (ainakin muistelen niin).

Mutta minä rakastan sinua kertoo Karin Kiurukorvesta, 50-vuotiaasta historianopettajasta, joka on eronnut ja melkein jo toipunutkin erostaan. Kirjan tapahtumat alkavat, kun Karin tapaa Turun Portsassa asuntonäyttelyssä  miehen. Sellaisen, joka jää katsomaan Karinia, eikä vain kulje ohi. Yllätyksekseen itselleenkin Karin huomaa, että hän on kiinnostunut miehen näkemisestä ja myös, että mies on kiinnostunut tapaamaan Karinin.

Milloin viimeksi joku on odottanut minua jossakin? Joku muu kuin ystävä uimahallin kahvilassa, joku muu kuin hammaslääkäri tai kampaaja. 

Karin ihmettelee, miten rakkaus voi vielä viisikymppisenä vaikuttaa aivan samoin kuin kaikkia vuosia aiemminkin: hän huomaa satsaavansa ulkonäköönsä, ostavansa uusia vaatteita ja jopa relaavansa työpaikalla: hän laittaa oppilaat katsomaan elokuvaa, jotta voi haaveilla rakkaudesta. 

Missä kaltaiseni keski-ikäinen nainen kohtaa vapaita miehiä? Ravintoloissa? En käy sillä en ole koskaan käynyt enkä osaisi aloittaa nyt. Matkoilla? Mutta millaiselle matkalle pitäisi lähteä? - - Yhteisen harrastuksen parissa? Entäpä kun harrastaa lukemista?

Sattuma on se, joka tuo Karinin elämään miehen. Mies, Lauri Eriksson on myös eronnut ja hänen ainoa rakkaudenkohteensa on työ. Työpaikalla mies viihtyykin, mistä samassa paikassa työssä oleva Kaari on onnellinen. Hän rakastaa miestä, eikä aio antaa Lauriaan aivan helpolla toiselle naiselle. 

Kirjassa pyöritään rakkauden ympärillä: toiselle naiselle rakkaus tuo onnea ja iloa, toiselle pettymyksiä. Kahta naista ei voi yksi mies rakastaa. 

Kirja on mielestäni ihanan positiivinen: se antaa uskoa, että eronnut, keski-ikäinen, ihminen voi löytää elämässään vielä rakkautta. Sellaisen rakkauden, joka on totta. Toisaalta kirja myös tuo esiin toisenlaisen rakkauden: sellaisen, joka haluaa pakolla pitää kiinni ja pakottaa toisen rakkauteen. 

Kun rakkaus asettuu ihmiseen asumaan, se alkaa huomaamatta korjata sitä, mikä meissä on rikkonaista. Rakkaus paikkaa ihmisen toisen ihmisen tulla. Lämpö ei enää karkaa, vaan se pysyy ihmisessä, lattia kestää astumisen, eikä ensimmäinen myrsky vie kattoa päältä. 

Kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu jo paljon eri blogeissa. Lumiomenan Katjalta pääset klikkaamaan muitakin tekstejä. 

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

2015, Otava

283 sivua