Janne Oran Kadotetun lumo (2014, Tammi) jäi minulta viime vuonna lukematta, ja vaikka kirja on ollut monta kertaa luettavien listalla, on kirjan lukeminen jotenkin jäänyt. Kirja on aina hävinnyt jollekin toiselle kirjalle - kunnes nyt päätin ottaa lukuun pari kirjaa, jotka ovat aina jääneet lukematta.
Olenpa tyytyväinen, että kirja tuli vihdoin luettavaksi! Oran teksti ja tarina on mukavasti erilaista kotimaista kirjallisuutta. Tykkäsin kirjasta tosi paljon, ja aloin heti suunnitella, että pitääpä lukea Oran aiemmatkin teokset mitä pikimmin. Tällainen(kin) kirjailija on jäänyt täysin huomiotta aiemmin.
Oran kirjassa suomenruotsalainen Kristian vierailee Tallinnassa, jossa tapaa museossa työskentelevän Andrean. Andrea on ruotsalainen nuori nainen, jonka juuret yltävät Nigeriaan ja Biafraan. Andrean isä on paennut maasta ja päätynyt Ruotsiin.
Kristian ja Andrea ovat rakastavaiset. Monta vuotta parin eroamisen jälkeen Andrea soittaa Kristianille ja sanoo tarvitsevansa apua. Kristianin ja Andrean suhde joutui aikoinaan turhan isoon kriisiin, kun Andrea joutui laivaonnettomuuteen (Estonia/Stella-laivalla). Oran kirjan ihmiset ovatkin melkoisia traumoja kokeneita: Andrean isää on kidutettu Biafran vallankumouksissa ja isän ja tyttären traumat sekoittuvat toisiinsa.
Kirjassa on paljon kaikenlaista, mikä tulee esiin, kun Kristian yrittää saada selville, mikä ja kuka Andrea oikein oli - ja missä hän nyt on. Menneisyys tulee Kristianin luo, ja hänen on selvitettävä mitä Andrealle tapahtui - jotta voisi elää nykyisyyttä.
Tapahtumien kanssa yhtä tärkeää kirjan tarinassa on toiseus ja sen kohtaaminen: Kristian, joka on suomenruotsalainen, on huomannut, että Suomessa hän on ruotsalainen, ja Ruotsissa hän on taas aina jotenkin erilainen. Koskan hän ei ole niin kuin muut. Andrea taas on tumman ihonsa vuoksi aina erottuvissa, varsinkin Tallinnassa ja Helsingissä.
Se on yhdenlaista sumuttamista, ja sillä ne tulee paljastaneeksi itsensä. Tosiasiassa ne sanoo, että voit kyllä olla kuin yksi meistä, mutta älä erehdy kuvittelemaan, että olet yksi meistä.
Oran teoksessa pidin siitä, että toiseus tulee esiin: Pohdinnat omasta toiseudesta tulevat esiin tarinan alussa, mutta juoni vie eteenpäin melkoisen lujaa vauhtia, eikä tätä yhtä teemaa käsitellä kirjassa päällimmäisenä. Oikeastaan kirjassa oli niin paljon kaikkea, että sen pituus olisi voinut olla pidempi - kaikelle olisi voinut antaa oman aikansa ja paikkansa hieman väljemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti