Rakastuin Tua Harnon esikoisteokseen Ne jotka jäävät, jonka luin pari vuotta sitten. Olisin halunnut kovasti jatkaa samaa rakkauden tunnettani Harnon toiseen teokseen Oranssi maa (2015, Otava) ja osin jatkoin rakastuneen tiellä. Kirjan puitteet ovat kiinnostavat: raskaana oleva nainen lähtee tekemään graduaan Australiaan. Nainen on jätetty, hän on masentunut, mutta miettii, josko kuitenkin jaksaisi elämäänsä. Nainen, Sanna, matkustaa Australian kaivosalueelle, jossa tutustuu kaivoksen työntekijöihin, pääosin miehiin, sillä naiset eivät kaivoksen ympäristössä viihdy tai pärjää. Tärkeäksi henkilöksi Sannan elämässä tulee pian kaivoksen Martti, johon Sanna pystyy tuvautumaan.
Kirjaa lukiessa oli kiinnostavaa päästä kaivosalueen elämään sisään. Ehkä hieman kadotin kirjan otteestani siinä vaiheessa, kun Sanna lähti aavikolle elämänohjaajansa Raldan kanssa. Aavikon kuivuus ja kuumuus ja sen vaikutus Sannaan, joka halusi löytää tiensä, oli suuri ja vaikuttava. Kirjassa tuntui olevan kaksi erillistä osaa: kaivos ja aavikko - pidin kyllä molemmista, mutta osat olivat sen verran erilaisia, että niitä oli hitusen vaikea yhdistää samaksi tarinaksi. Australia on myös itselleni kovin vieras paikka - kiinnostava, mutta vieras. Ehkä minun oli pienesti vaikea päästä tähän vieraaseen seutuun. Toisaalta Sannakin huomaa tarpeeksi kaukana kuuluvansa johonkin aivan muuhun kuin autiomaahan.
Hän tajusi, että osasi lukea vain kylmyyttä, aavikon polttavuus oli hänelle vierasta. Hän ei ollut tiennyt, että synnyinmaan ilmasto oli kirjoittautunut häneen, se oli hänen vartalossaan.
Nyt hän alkoi saavuttaa sitä mitä etsi, hän tunsi yhteyden, mutta se ei ollut aavikolle, vaan Suomeen, kotiin.
Pidin kirjasta ja siitä, että se vei minut maailmaan, johon en muuten pääsisi. Tarina oli myös hieno. Tämä oli hyvä kirja, mutta en silti aivan rakastunut tähän niin paljon kuin esikoisteokseen. Silti jään innolla odottamaan, mitä Harno seuraavaksi kirjoittaa.
Kirjasta on kirjoittanut myös Täysien sivujen nautinto -blogisti Maisku, jonka tekstissä tuulahdus syksyn kirjamessuilta, Lumiomenan Katja, Ei vain mustaa valkoisella -blogin Tiina. Ja moni muu.
Tua Harno: Oranssi maa
2015, Otava
335 sivua
Kiva, että sait tämän luettua. Aika monelle on tainnut käydä noin, että on ihastunut ikihyviksi Harnon esikoiseen ja sitten tämä Oranssi maa onkin ollut pieni pettymys. Tai ei ehkä pettymys, mutta kuitenkin kirja, joka ei onnistu tulemaan ihan niin liki kuin Ne jotka jäävät. Ihailtavaa kuitenkin, miten erilaisen kirjan Harno on uskaltanut kirjoittaa - itsekin odotan innolla, mitä häneltä seuraavaksi tulee. Se voi olla mitä tahansa!
VastaaPoista