Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Olen sitä mieltä, että Finlandia-kisoissa käytettiin tänä vuonna dopea eikä tämän kirjan kuuluisi olla ehdolla. Siksi minunkin tietysti pitäisi ottaa kantaa niin, etten lukisi koko kirjaa, enkä ainakaan toisi ilmi, että luin kirjan ja vielä pidin siitä. En varmaan olisikaan lukenut koko kirjaa ainakaan kohun keskellä, mutta kirja oli jo aiemmin listallani: Salmelan haastattelut sattuivat silmiin joskus alkusyksystä ja oikeastaan enemmän minua kiinnosti Salmela henkilönä kuin kirja, joka vaikutti ehkä liiankin oudolta. Jopa minun makuuni. Suomen kielen tulevia maistereita opettaneena teki mieli vilkaista, millaiseen työhön valmistuneet maisterit pystyvät.

Teoksen alku oli hämmentävä: lista 27-vuotiaina kuolleista oli outo, mutta pohjusti kirjan ideaa: Angie, kirjallisuuden tai vaihtelevasti kielen tutkija, haaveilee tekevänsä suuren taideteoksensa ja kuolla 27-vuotiaana, kuten niin useat legendoiksi kuolemallaan ja taiteellaan päässeet muusikot: Jimi Hendrix, Janis Joplin, Kurt Cobain. Angie kirjoittelee epämääräisiä ja vaihtelevia kirjallisia tuotoksia, joita lähettelee pitkin ja poikin - ja joista osa jopa julkaistaan. Angie lähtee tekemään gradututkimustaan Suomeen, ja pääsee asumaan maalle proffansa sukulaisten luokse. Sukulaisiin kuuluu isä ja äiti ja kolme lasta. Ja kissa, ja pehmopossu. Äitiä voisi nimittää hihhuliksi, joka haluaa pelastaa maailman ja iskee Angien muovipussien käyttöä vastaan: energiaa säästetään ja asutaan mahdollisimman luomusti. Angie angsteilee luomisen tuskassaan ja viettää suomalaista juhannusta naapurustun kanssa, johon kuuluu mm. espanjalainen pariskunta. Loppua kohtaan teoksessa on muutama juonen käänne, jotka yllättävät ja saavat luomuäidin näyttämään todellisen karvansa. 

Teoksessa ei juoni ole se juttu, vaan kerronta. Kirjan kertojaäänet ovat Angie, herra possu eli pienimmän lapse pehmopossu, Kassandra eli perheen kissa ja Astra, perheen auto. Pehmopossu näkee tapahtumat lapsenomaisesti: iloitsee arjesta ja tulevasta joulusta - varsinkin, kun luomuäiti päättää, että lahjoja voidaan kuitenkin ostaa. Lapsiperheen arki ja elämä iloineen ja suruineen avautuu kirjassa uudenlaisella tavalla. Kassandra on kissamaisen unelias tarkkailija: juonen kannalta tärkeät tapahtumat näkyvät juuri ja juuri silmien raosta, kun kissa aloittaa iltaunet tai päivänokoset. Astra taas kuulee keskustelut, joita autossa istujat käyvät ja suurin osa tärkeistä asioista päätetään juuri Astran penkeillä. Angien kerronnassa taas vuorottelevat hänen kirjoituksensa ja havaintonsa maaseudun elämästä, sekä taiteilijan tuska. Kerronta on näkökulmistaan johtuen välistä varsin hillitön, jonka kanssa naureskelin ja hihittelin. Varsin hillitön on perheen keskustelu naapurin espanjalaisista - sana kääntyy varmaan kymmeneen eri muotoon tyyliin epsanjalaiset luvun aikana. 

Kirjan alussa eri kertojat ja luvut tuntuvat seilaavan erillään, mutta alkavat asettua sitten kohdilleen, kun lukija havaitsee, miten eri äänet kuitenkin liittyvät toistensa elämiin. Maahanmuuttajan kirjoittamana kirjana tätä kirjaa on turha mainostaa, koska se ei ole sitä. Enemmänkin nuoren naisen ja taiteilijan kasvukertomus ja 27-vuotismyytin ratkaisuyritystä. Suomea ja varsinkin maaseutua katsellaan ironisen kriittisesti. 

"Tuijotan ikkunasta, tuijotan ohitse kiitäviä ruskeanharmaita peltoja, vihertävänharmaita kuusimetsiä, punertavanhamaita puutaloja valkoharmaine koivikkoineen, kellertävänharmaine hiekkakasoineen ja hopeanharmaine farmariautoineen, oranssinharmaita traktoreita, tummanharmaan harmaita hevosia ja ruskeanharmaita lehmiä. - -  Minua ahdistaa, mutta bussi puskee urheasti eteenpäin läpi harmauden vain päästäkseen yhä uuteen ja tiheämpään harmauteen."    

Eläköön ihana harmautemme, joka ikkunan takaa katsoo vastaan minuakin, kun kirjoitan tässä ja nyt. Salmelan teosta voisin verrata Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teokseen, sillä samalla tyylillä kuin Sininsalon peikko kuuluu teoksessa tietokirjoihin olennaisena osana myös Salmelan kissa ja pehmopossu kuuluvat luonnollisiin kertojiin. Ja samalla tavalla kuin Sinisalon peikko näyttää maailman tavallaan uutena, myös kissa ja pehmopossu - ja varsinkin Astra! - voivat kertoa jotain uutta ehkäpä hieman loppuunkuvatusta Suomen maaseudusta ja eläjistä.

***

Ilman Finlandia-kohua hehkuttaisin kirjaa hieman enemmän. Toisaalta eihän se kirjan syy ole, että siitä kohutaan. Finlandia-palkinnon jakava säätiö voisi ottaa tarkemmin kantaa mokailuun. Nyt on vähän paha maku suussa, vähän niin kuin juoksukisoissa, joissa joku tönäisee toista juoksijaa. Salmelan voitto tuntuisi siltä, että töninyt juoksija voittaisi - ainoa vaihtoehto on siis, että tönimisestä kaatunut juoksija nousee ja voittaa. Finlandia-palkinnon voittaneiden joukossa on monia kirjoja, joita en ole jaksanut lukea loppuun asti; tänäkin vuonna ehdokkuuden ulkopuolelle jäi monia kirjoja, jotka olisi pitänyt siellä olla. Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta olisi pitänyt olla mukana ja voittaa, koska sen sanoman soisi saavan laajempaa kannatusta. Ja jos Finlandia-palkinto jotain on, niin paras julkisuuden tuoja kirjalle. Todennäköisesti Riikka Pulkkinen voittaa Finlandian, sillä Pulkkisella on sellainen julkisuuden hohde, että olisi jopa outoa, jos Pulkkinen ei voittaisi. Jotenkin julkisuudella ei tunnu olevan mitään tekemistä kirjan ja sen sanoman kanssa. Salmelan kirja on taidokas, jopa riemullinen ja Pulkkisenkin teksti kaunista, jopa taidokasta, mutta itse toivoisin, että Finlandia-palkinnon voittaja olisi jotain vielä suurempaa. Mutta taidan elää harhoissani, kun ajattelen, että kirjallisuuden tärkein tehtävä olisi herättää ja ravistella ihmisiä.