Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummen Karkkipäivä on Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut - luettuani Salmelan 27 ja Pulkkisen Totta -teokset voisin sanoa, että Karkkipäivä ansaitsisi jopa koko palkinnon. Kirjailijan etsikkoaika ja kertojavaihtelut ovat Salmelalla hauskoja ja uusia ja Pulkkisen totuuden ja menneisyyden kaivelu ihan kiinnostavaa, mutta mikä voisi olla tärkeämpää kuin lapset?

Kuten jossain olen meuhkannut, minusta Finlandia-palkinto pitäisi antaa kirjalle, joka paitsi iskee ajan hermoon myös kantaa jotain tärkeää sanomaa sisällään. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin lapset? Ehkä hetkeksi voisimme jättää Afrikan ja Afganistanin kurjuuden ja kääntää katseemme ja nähdä lähelle: nähdä lapset, jotka jäävät kiireemme, uramme, parisuhteidemme, alkoholin kulutuksen ja ties minkä jalkoihin. 

Olen sen verran kovaksi itseni lukenut ihminen, että suuri osa kirjoista pyörähtää aivoni perukoille, voivahdan maailman tuskaa ja elämäni jatkuu entisenlaisena. Nummen Karkkipäivä on kirja, joka varmasti jää pyörimään pidemmäksi aikaa mielen perukoille. Omien lasten myötä tuntuu entistä vaikeammalta ajatella, että joku voisi olla omille lapsilleen niin kurja kuin mitä Karkkipäivässä kuvataan (vaikka enhän itsekään ihan niin täydellinen aina ole, mutta ehkä tarpeeksi hyvä ja riittävä suurimman osan ajasta kuitenkin).

Mutta, kuten YK:n sivuilla kerrotaan, lapsilla ei mene muualla eikä meillä kovin hyvin:

• maailmassa on arviolta 300 miljoonaa nälkää näkevää lasta.
• lähes 10 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta kuolee vuosittain. Tämä tarkoittaa yli tuhatta kuolevaa lasta joka tunti.
• yli 300 000 alle 18-vuotiasta osallistuu taisteluihin eri puolilla maailmaa.
• suomalaisista alle 15-vuotiaista tytöistä peräti 41 prosenttia on kokenut seksuaalista häirintää.
• noin 60 000 suomalaista lasta ja nuorta tarvitsee lastensuojelun apua vuosittain.
• lähes 10 000 suomalaista lasta ja nuorta huostaanotetaan vuosittain.
• yli puolet suomalaisista lapsista ei tiedä lapsilla olevan erityisiä oikeuksia.

20.11. vietetään Lapsen oikeuksien päivää ja siksikin tämä teos on ajankohtainen. Koska lapsilla ei ole omaa ääntä, on tärkeää, että joku antaa lapsille äänen. Ja juuri siksi, valintani Finlandia-palkinnon saajaksi on Markus Nummi. Tällä julistuksellani ei sinällään ole mitään merkitystä, koska en ikävä kyllä jaa mitään palkintoja.

Mutta itse kirjaan:

Kirjan päähenkilöitä ovat lapset: Tomi ja Mirabella (MIra) ja aikuiset: kirjailija-Ari, Miran äiti Paula ja sossun täti Katri. Ari yrittää saada myytyä käsikirjoitustaan ja hänen ajatukset pyörivät työn parissa, kunnes Tomi tarrautuu kaupassa Arin käteen, kun Ari maksaa hänen karkkipussinsa. Tomi pitää Arin kädestä kiinni, ja Ari huomaa, että on joutunut ainoaksi aikuiseksi, joka jollain tavalla kantaa vastuuta Tomista. Äidillä kun on juuri nyt lomareissu, isällä juopottelureissu ja Tomin mummilla sairaalareissu. Ari ottaa yhteyttä viranomaisiin, sossuun, mutta Tomi ei halua sossun tätien mukaan, koska hänellä on tehtävä suoritettavana. 

Kirjan kerronta on siis välillä Tomin näkökulmaa: Tok tarvitsee Määd Mäksiä avukseen. Välillä kertojana on Ari, joka yrittää päästä Tomista eroon ja toisaalta kokoaa Tomin kanssa kokemaansa kirjansa aineistoksi: "pieni poika, suuri hätä, kirjoittaisi Ari romaanissaan". Ari on siis koko ajan kiinni työssään, samoin kuin sossuntäti Katri, joka kotona ja omien lastensa kanssa ulkoillessaan ajattelee ja hoitaa työasioitaan. Jokaisessa lapsessa hän näkee ja pelkää näkevänsä ahdistuksen, kaltoin kohdellun lapsen. Miran äiti taas tuntuu sekoavan töihinsä aivan kokonaan. Usein kirjoissa ja muussa fiktiossa, jossa kerrotaan lapsen ahdistuksesta, kaikki aikuiset ovat kykenemättömiä auttamaan hädässä olevaa lasta. Onneksi Nummi kirjoittaa toisin: Ari tahtomattaan joutuu Tomin maailmaan, eikä pääse irti siitä, koska Tomilla on ote (välillä konkreettisestikin) Arista. Katri taas tuntuu olevan okein pätevä sossuntäti. Välillä Katri on kuin poliisi tai etsivä, joka yrittää kokoilla palapelin paloja ja miettii, mitä on kenestäkin lapsesta kuullut ja nähnyt. Kirja onkin välillä kuin rikosromaani, jossa jotain on vielä piilossa. Tomi johdattaa Määd Mäksinsä kohti salaisuutta - ja alkaa välillä itse toimia sankarina, sarjakuvien mallin mukaan, kun näyttää siltä, että Ari onkin ihan liian nynny toimimaan sankarina. 

Vaikka Tomin maailma on kamala, on siinä myös ihastuttavaa lapsen maailmaa: totaalinen sarjakuvamaailmassa eläminen. Ja vaikka Ari on välillä täysin työnsä orja, on hänessä kuitenkin jotain, jonka ansiosta hän näkee Tomin, lapsen hädän ja avunpyynnöt. Ja vaikka Katri uppoaa sosiaalitapauksiin välillä yksityisetsivän vimmalla, muistaa hän sittenkin, että oma perhe on se tärkein, josta huolta pitämällä estää sosiaalitapausten lisääntymisen. 

Kirjan sanoma onkin se, että miten lapsista ei tulisi näkymättömiä meille aikuisille ja miten näkymättömät lapset tulisivat nähdyiksi. Ja miten taas toisaalta tasapainoilla oman perheen ja vieraiden lasten hädän kanssa.

Teoksen kerronnan välissä on viranomaistekstejä, jotka tuovat asiat todemmaksi. 

Ääritapausten lisäksi on niin paljon lapsia, jotka joutuvat selviytymään vanhempiensa työkiireiden, parisuhderiitojen ja ajanpuutteen maailmassa. Nämä lapset eivät ole mitään ääritapauksia, joista luetaan iltapäivälehtien lööpeistä, vaan niitä ihan tavallisia lapsia, joihin varmaan kaikki lasten parissa työskennelleet ovat törmänneet. Itse koin yläasteella työskentelyn (liian) raskaaksi juuri sen takia, että lapset olivat niin rikki ja aikuisen nälkäisiä, että välillä tuntui, että olisi voinut täysin hukkua siihen maailmaan. Nummen kirjassa samastuin Katriin, sillä välillä oli vain muistutettava itseään, ja sitä, että ne omat lapset ovat tärkeimmät. Kun tuntui siltä, että ei vain riitä omilleen, niin oli pakko vaihtaa alaa, tai toimipaikkaa. 

Nummen kirja oli pitkästä aikaa teos, joka kaivoi tunnelinsa ihoni alle, piti kiinni itsessään, eikä varmasti lähde helposti sieltä pois. Vähän niin kuin Tomi, joka piti kiinni Arista, eikä laskenut irti, ei itsensä takia, vaan Mirabellan. 

En oikeastaan keksi kirjasta mitään huonoa. Kyyninen kirjanlukijani nostaa päätään ja kuiskaa, että eikö loppu kuitenkin ollut aika itsestäänselvä? Kerronnassa nousi kuitenkin niin monia näkökulmia esiin, että ehkä tässä ei ollutkaan pääasia se kirjan loppu, vaan asioiden esiin tuominen: miten me aikuiset välttelemmekin itsestäänselviä asioita ja keksimme tekosyitä sille, että emme näkisi. 

Lasten oikeuksien päivän kunniaksi luen vielä toisenkin lapsista kertovan kirjan. Siitä myöhemmin.