Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (2010) oli jo kesällä lukulistallani, mutta missasin kirjastovaraukseni, kun olin väärässä paikassa väärään aikaan. Odotukseni kirjaa kohtaan nousivat koko ajan, koska joka puolelta luin positiivisia arvioita kirjasta. Lisäksi pidin todella paljon Hirvosen teoksesta Että hän muistaisi saman. Odotinko liikaa toiselta teokselta vai pitivätkö odotukset?

Kauimpana kuolemasta -teoksessa on kaksi kertojaa: Paul ja Esther. Paul on epäonnistunut omasta mielestään monessa asiassa: aviomiehenä, isänä ja urallaan. Myöhemmin teoksessa selviää, että näin taitaa olla. Hän on asunut lapsena ja työskennellyt myöhemmin kehitysyhteistyössä Afrikassa, nyt hän on päättänyt tulla kuolemaan Afrikkaan. Esther on nuori tyttö, joka kasvaa aikuiseksi, saa koulutuksen ja suuntaa myös kehitysyhteistyöhön töihin. Kerronassa Esther suuntaa välillä katseensa lapsuuteensa, jossa hänen ystävyytensä Bessyyn oli niin läheistä, että välillä he olivat kuin yhtä ja samaa henkilöä. Bessy, joka oli liian kaunis, oli miesten huomionkohteena ja joutui vaikeuksiin: Bessyä pidettiin myös noitana liiallisen kauneutensa ja sukunsa takia.

Kirjan alussa minulla oli vaikeuksia päästä kiinni siihen, kuka Esther oikein on; missä hän asuu ja mikä hänen taustansa on. Vähitellen kerä avautui ja Estherin menneisyys ja nykyisyys valottuivat. Estherin kaiken surumielisyyden päällimmäisessä kerroksessa on myös ikävä Johnia kohtaan. John on eurooppalainen, joka on joutunut poliisin ammunnan tielle ja viety kotimaahansa sairaalaan. Estherin ja Paulin elämät kohtaavat kuin vahingossa kirjan sivuilla. Esther tilittää elämää ja Paul kuuntelee. Selviää, että Paulin ja Estherin elämät ovat tavallaan jo kohdanneet aiemminkin. Tai Paulin ja Bessyn. Paul tuntee huonoa omatuntoa siitä, että hän ei ole tehnyt elämässään asioita niin hyvin kuin olisi voinut: Afrikassa hän on sulkenut silmänsä pahuudelta ja omassa elämässään hän on pettänyt vaimoaan niin, että vaimo lähti pois ja hän on myös hylännyt poikansa. Markista, Paulin pojasta, on tullut maahanmuuttajien potkija ja Paul syyttää itseään tästäkin asiasta.

Teoksessa kuvailtiin oikeastaan vähän Afrikkaa, eikä mainittu kertaakaan edes maata, jossa henkilöt ovat (tai sitten en vain huomannut sitä). Monesta eri yhteydestä olenkin lukenut, että tätä ei kirjoittajankaan mukaan pitäisi lukea Afrikka-kirjana. Afrikasta, tai henkilöitä ympäröivästä miljööstä kuvaillaan sitäkin enemmän katulapsia kaikessa karuudessaan: miten lapset joutuvat seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi, miten he haistelevat päivät pitkät liimaa ja ovat kutakuinkin avun saavuttamattomissa, koska ne, jotka työskentelevät kehitysyhteistyön parissa, ajattelevat vain omaa parastaan ja rakentavat omaa taloaan ja haaveilevat omasta autostaan - vetävät rahat välistä itselleen. Toisaalta on taas 'meidän maailma', jossa unohdamme omat lapsemme ties minkä asian takia, teoksessa Paul näyttää mallia tästä toisesta maailmasta. 

Teoksesta tulikin mieleen realismin tyylisuunnan kirjat, joissa keskitytään kuvaamaan maailman kurjuutta: yksilöt edustavat yhteisöä, jonka huonot puolet tuodaan esiin. Toisaalta kaikki se negatiivinen, mitä kirjassa tulee esiin, toimii perinteisesti herättämään huonoa omatuntoa ja miettimään, miten pelastaisi kaikki maailman köyhät ja olisiko itsellä jotain keinoa auttaa maaiman katulapsia, toisaalta taas pahuuden kuvaaminen alkaa turruttaa. Olen ehkä saanut nyt liiallisen annoksen. Kuten Mangopuun alla -teoksessa myös tässä miehet tietysti ajattelevat vain seksiä, raiskaavat ja alistavat naisia. Voisin sanoa, että minulla on ähky maailman pahasta; siksipä kaivoin esiin teoksesta erään hahmon, joka toi valoa pimeyteen, eli Estherin äiti. Kouluttamaton, lukutaidoton nainen, joka on vanhentunut ennen aikojaan, mutta joka tietää tehneensä oikein, kun laittoi Estherin kouluun ja sitä kautta tarjosi Estherille tien parempaan (rikkaampaan) elämään. Vaikka hänen elämänsä ei ole ollut helppoa, hän on onnellinen, koska tietää tehneensä oikein. Eikä paljon muusta tiedäkään. Loppujen lopuksi kirjassa ei ollut oikein mitään uutta: elämä on rankkaa, kun ei ole rahaa; kuolemaa on kaikkialla, kun ei ole rahaa ja terveyspalvelut maksavat; korruptiota on kaikkialla, kun ei ole rahaa tarpeeksi kaikille. Myös kehitysapu näyttäytyy kirjassa turhana, sillä työntekijöillä ei ole mitään mahdollisuuksia muuhun kuin katsella rahojen väärinkäyttöä. Minusta tämä jälkimmäinen asia on ehkä tärkein asia koko kirjassa, olisiko kenties pikku hiljaa aika herätä meidänkin huomaamaan, että rahoilla ei ole muuta merkitystä kuin puhdistaa omatuntomme ääniä, kun katselemme isosilmäisiä lapsia kriisialueilta. Ei asia tietenkään ihan niin synkkä ole, että kaikki rahat menisivät kankkulan kaivoon eli korruptioon, mutta aika suuri osa siitä rahasta katoaa. 

Hirvosen teokseen palatakseni: kiinnostava kirja, joka toivottavasti herättää ihmiset ajattelemaan maailmaa ja sen epätasa-arvoa. Täyttyivätkö omat odotukseni? No, kirja oli hyvä, herättävä ja ravistava. Eikö se riitä yhdeltä kirjalta jo.