Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimmisen Nenäpäivä oli mulla luvun alla jo sinä päivänä, kun Finlandia jaettiin. Pari muutakin kirjaa oli samalla hetkellä lukemisen alla, ja ne pari muuta voittivat kiinnostavuudessaan Rimmisen teoksen. Mietin lukiessani myös, että tämä ei ainakaan voita Finlandia-palkintoa, niin kuin taas Nummen Karkkipäivä ehdottomasti sen voittaisi. Näin hyvin tunnistan 'hyvän kirjallisuuden' ja valtakunnallisen maun.

Nenäpäivässä päähenkilö, Irma tekeytyy ihmisen nälässään gallupin tekijäksi Keravalla ja alkaa puolivahingossa soitella ihmisten ovikelloja, ja kohtaa eräällä ovella Irjan, jonka perheeseen Irma jää ikään kuin vahingossa pidemmäksikin aikaa tuttavaksi. Irma yrittää tutustua myös muuhun naapurustoon, mutta ei pääse niin lähelle muita ihmisiä. Hänen aitouttaan gallupintekijänä aletaan myös epäillä. Luin jostain, että pieni uutinen paikallislehdessä olisikin Rimmisen ideana kirja syntyyn. Siinä uutisessa kerrottiin, kuinka Keravalla jäi kiinni gallupintekijäksi naamioitunut henkilö. Tämä henkilö ei varastanut mitään, eikä ollut häiriöksi, vaan ehkä Irman tavoin oli ihmisten nälässään ajautunut toisten oville. Myös Irman poika käy välillä kirjan kuvioissa mukana, poika ja äiti ovat huolissaan toisistaan vuoronperään. Poika tahtoo äitinsä ottavan autonsa huostaan ja äiti on huolissaan pojastaan ja tämän tekosistaan. Eiväthä he toisilleen juuri mitään puhukaan, soittelevat kuitenkin kovasti toisilleen puhelimeen, johon ei vastata. Lopussa erään henkilön (ei päähenkilön) hautajaiset ja niihin osallistuminen täyttävät Irman elämän ja odotushorisontin täysin. 

Kirjassahan ei ole juurikaan tapahtumia, eikä ihmissuhteitakaan. Koko kirja on hirveää jahkaamista, josta ei meinaa tulla valmista millään. Kirjassa ajetaan välillä autolla ja välillä busilla kohti Keravaa ja kirjan parasta antia onkin Hämeentiellä matkustelun kuvailu. Varsinkin lopussa, kun alkaa ihan jännittää, että pääseekö Irma sitä Hämeentietä mihin asti kaupunkia. Ja juuri siihen Sturenkadun risteykseen se matkanteon vauhti riittää. Sitten kun tästä tehdään elokuva, niin menen vilkuttamaan (ei omasta, mutta tarpeeksi tutusta) ikkunasta ;D

Muuten kirja on Rimmisen tekstinkäytön näytettä: henkilöitä ja henkilöiden läheneviä kohtaamisia kuvaillaan ja joka paikassa onkin kiitelty Rimmisen uudissanoja ja suomen kielen luovaa ilmaisua. Pitäisi kai sitten hirveästi fanittaa ja ilahtua, mutta itseäni Rimmisen kielenkäyttö ei ilostuta yhtään. En pidä myöskään Rimmisen puolen sivun mittaisista virkkeistä ja lukukokemus onkin yhtä iloinen kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Myös sen takia, että Kiven teksti on täynnä sanoja, joiden merkitystä joutuu pohtimaan lukiessaan koko ajan. Tiedän, että monikin tykkää kovasti Kiven tekstistä ja muista suomalaisen kirjallisuuden helmistä. Itse olen kokenut aika monet kotimaiset merkkiteokset saman asian jankkaamiseksi ja toistoksi ja sellaiseksi, että eteenpäin ei päästä. 

- - Vänkyyntyneessä sinisessä viitassa luki valkoisin kirjaimin Alakulonmäki, en ehtinyt nähdä oliko johonkin ruttuuntuneeseen peltipoimuun ehtinyt jäädä väliviiva, varmaan oli, mutta joka tapauksessa se oli kaikki jotenkin niin sopivaa siihen sateettomaan mutta jotenkin vetiseen ja melankoliseen syysmaisemaan, että tuli mieleen ajatus palata vähän kiertelemään. - -  

On hieman vaikea kirjoittaa tästä teoksesta, kun siitä arvatenkin pitäisi pitää. Mutta en pidä ollenkaan. Minusta ja Rimmisen teksteistä ei tullut ystäviä. Pidän lyhyistä ja iskevistä ja toki kielellä leikittelevistä teksteistä, mutta kuitenkin hieman, tai ehkä paljonkin, toisenlaisista teksteistä. Lisäksi Finlandia-palkitsemisen jälkeen olin kiukkuinen siitä, että Nenpäivä vei voiton Karkkipäivästä, joka mielestäni olisi ollut paljon tärkeämpi kirja palkinnon saajaksi ja myös tekstinä enemmän minun tyylinen. Kirjan loppua kohden kiukku vähän pieneni ja yritin antaa kirjalle mahdollisuuden. Silti huomasin kestäväni tekstiä puoli sivua kerrallaan, kunnes ajatukset lähtivät harhailemaan ihan jonnekin muualle. Voisi siis sanoa, että en päässyt tähän kirjaan sisälle ollenkaan. Ihan mukaviakin kohtia kirjassa oli, kuten tämä:  

Odotin. Odotin odottamatta päästyäni ja niin itsepintaisesti ja niin venyvästi, että sen kaiken odottamisen oot ja deet alkoivat pehmeästi pumpsahdella pään sisällä niin kuin siellä jossain olisi ollut joku tyyppi naputtelemassa kallonseinämiä pienellä pehmustetulla nuijalla.

Jotenkin vain Rimmisen kieli ei ihan iske minuun. Tässäkin minua ärsyttää tuo verbi pumpsahdella ja miksi pehmustettu nuija? Minusta odottaminen ei ole pehmeän nuijan tekosia, vaan sellaisen terävän ja kovan, joka iskee halki jotain ärsytyksen pintaa.

Ja tämähän on siis täysin subjektiivinen lukukokemus Nenäpäivästä. En kykene lukemaan enkä näemmä kommentoimaankaan mitään kovin objektiivisesti. Tämä oli vähän sellainen kokemus valjuista ensitreffeistä, joille tulee jatkoa vain koska treffeihin on joku toinen syy kuin kiintymys itse kohteeseen, ja yhteistä tulevaisuutta ei ole kohteen kanssa luvassa. Eli luen vielä Pussikaljaromaanin kokonaan, ihan vain siitä syystä, että joku aina valitsee sen koulun kurssilla luettavakseen. Ja sitten siirryn omampiin teoksiin.