Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on varmaan jokaisessa kirjablogissa luettu ja läpikäyty kirja, minkä takia olen sen monta kertaa hylännyt kirjastoon, vaikka teos onkin ollut bestseller-lukupaikalla. Nyt kuitenkin otin kirjan mukaan, sillä ajattelin lukea sen ihan mielenkiinnon vuoksi. Miksi 'kaikki' vouhkaavat siitä... Pelkäsin, että tässä käy samalla tavalla kuin Siilin eleganssin kanssa, jota myös hehkutettiin monessa blogissa ja joka lopulta jäi itseltäni kesken.

Jääskeläinen kirjan kanssa ei ollut sitä ongelmaa, että se olisi jäänyt kesken. Itse asiassa luin sen kahteen kertaan loppuun, sillä pakkohan minun oli käydä lukemassa heti myös se toinenkin loppu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään, jossa olen viettänyt nuoruudessani aikaa: siskoni opiskeli kaupungissa ja kävin myös itse joskus pääsykokeissa yliopistossa, joten olen tavallaan ollut kaupungissa useitakin kertoja. Muistikuvani ovat kuitenkin hajanaiset ja osan kirjan sivujen lukuajasta yritin muodostaa kuvaa siitä, miten nämä eri paikat sijoittuvat kartalle. Mielikuvia niistä paikoista ei muodostunut, mikä hieman haittasi lukemista.

Teoksen päähenkilö kohtaa facebookin kautta lapsuudensa ystävät: Blomroosin sisarukset ja Kertun. Lisäksi Ollin vaimo ostaa miehelleen lahjaksi lapsuuden rakastetun Kerttu Karan kirjoittaman maailmanmenestyskirjan 'Elokuvallinen elämänopas'. Näiden asioiden kautta Olli sukeltaa menneisyyteen ja salakäytäviin, jotka näyttävät elämän uudenlaisin silmin. 

Asia, joka ihastutti ja vihastutti, oli juurikin kirjan yhteys elokuviin. Inhoan sitä, että en tunne elokuvia tarpeeksi hyvin, enkä myöskään kykene lausumaan elokuvien repliikkejä, enkä myöskään tunnistamaan, josko kirjassa mennään jonkun elokuvan juonen ja kohtauksen kautta eteenpäin. Toisaalta olen monesti huomannut oman elämäni elokuvalliset piirteet ja siksi on hienoa, että joku kirjoittaa tällaisen kirjan, jossa elämä on elokuvaa. 

Pidin myös siitä, että kirjassa fantasia, unet ja salakäytävien maailma on selittelemättä mukana elämässä. Siinä ei pyritäkään sellaiseen realismiin, johon suurin osa kotimainen kirjallisuus tukeutuu. Tämä oli paras asia kirjassa. Joissakin blogeissa teosta on verrattu Stephen Kingiin, mutta itse en löytänyt yhteneiväisyyksiä. Joskin ihan kaikkia elokuvia en tunne, niin kingini olen lukenut äärirajoilleni asti. Pidin (monen muun) tavoin Jääskeläisen juonenkäänteistä, jotka jossain kirjan puolivälissä saivat minut(kin) hihkumaan innosta. Mutta loppua kohden tunnelma laski, kirja ei enää yllättänyt. Kirja paljasti hieman liian aikaisin salaisuutensa ja vaikka loppu yritti vielä yllättää, niin kirja oli hieman laimea loppua kohden. Sanottakoon vielä loppuun se, että itse en saa länsimaisesta elokuvastakaan enää mitään elämyksiä, niissä kun tunnelma pysyy jotenkin latteana. Olen pumpannut itseni bollywood-elokuvista niin täyteen erilaisia tunnetiloja, että mikään ei enää tunnu missään, ellei kolmen tunnin kohdalla ala valua kyyneleet - ja elokuvanhan pitää kestää noin kolme tuntia ja 45 minuuttia. 

Aika monesta kohdasta kirjassa siis pidin. Ryhdyin ajattelemaan mm. facebookia eri tavoin. Olen tosin itsekin miettinyt, että mitä teen facebook friendeillä, jotka olen viimeksi tavannut 20 vuotta sitten... 

Elämä koostui kohtaamisista ja eroista. Ihmisiin tutustuttiin ja sitten suurin osa heistä unohdettiin, usein hyvästä syystä. Kun paikka vaihtui, vaihtuivat ihmisetkin, ja siinä piili armo. Facebook kuitenkin kutisti välimatkat pariin klikkaukseen ja pakotti ihmiset olemaan yhteydessä ikuisesti. Sellaisena se oli kuin Danten ideoima helvetillinen rangaistus. 

Teorian tasolla kirjassa ollaan juuri niissä tunteissa, joita itse haen elokuvista ja kirjoista - ja etenkin elokuvallisista kirjoista. Mutta ihan loppuun asti kirja ei pääse tekstin tasolla tähän samaan. Jos pääsisi, ylistäisin kirjaa enemmän.  

Samalla - - hän havaitsee surunsa kauneuden ja antautuu nauttimaan siitä kuin savukkeesta, viinistä ja musiikista, jota juuri nyt kuuntelee. Tunne nousee jostain syvältä, samasta paikasta kuin musiikki ja kirjallisuus ja kaikki taiteet, ja täyttää tajunnan viimeistä nurkkaa myöten samalla tavalla kuin urkumusiikki kerran täytti Notre Damen katedraalin hänen istuessaan takapenkissä kuuntelemassa. Kuten Kerttu kirjoittaa Elokuvallisessa elämäntapaoppaassa, oikein koettuna suru on rakkauttakin kauniimpi ja elokuvallisempi tunne, joskin raska kantaa.

Välillä myös kaipasin sitä, että lukijalle jätettäisiin tilaa huomata elokuvallisuuden ja kirjan yhteneväisyys. Se, että päähnekilöstä Ollista tulee cinemaattinen henkilö, lienee itsestään selvää lukijalle. Minua viehätti kirjan ja elokuvan kietoutuminen toisiinsa, mutta mietin, että voisiko yhteyttä joissain paikoissa avata enemmän ja joissain paikoissa jättää enemmän piiloon?

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kannoin kirjan kotiin, avasin ja luin sen.