Vähän aikaa sitten luin Inna Patrakovan Tulkki-teoksen, jossa seurattiin venäläisnaisten sinkkuilua Helsingissä; Anna-Lena Laurénin teoksessa Sitten saavuin Moskovaan taas tutkaillaan suomalaisen naisen sinkkuelämää Moskovassa. Laurén on ulkomaankirjeenvaihtajana Moskovassa ja kertoo heti kirjansa alussa, että Moskova on antanut hänelle kaiken. Teoksessa hän kertoo hieman työstään, miten ei koskaan voi tietää, missä on seuraavana päivänä ja miten suora lähetys Venäjältä käynnistyy. Kirjassa ei kuitenkaan syvennytä sen enemmän työkuvioihin, vaan sinkkunaisen elämään Moskovassa.
Journalistina Laurén tapaa paljon ihmisiä, jotka ovat tietysti osa hyvinkin kiinnostavia. Pääasiallisesti niitä kiinnostavia ovat miehet, joiden kanssa vietettyjä hetkiä Laurén kuvailee. On suomalaisia miehiä, on venäläisiä miehiä, ranskalaisia miehiä ja vielä paljon muita miehiä. Miehiä voi tavata töiden tai ystävien kautta, tai vaikka internetin kautta. Välillä miesten kuvailu hengästyttää ja välillä ihmetyttää. Ja samalla ihmetyttää, miksi minua itseäni kiinnostaa lukea minulle tuntemattoman ihmisen suhteista. Ehkä olen vain niin utelias tai niin tylsistynyt kotiäiti (okei, työssäkäyvä-kotiäiti), että kirja toi elämääni pilkahduksen elämää, jota voisin viettää, jos olisin työssä ulkomailla ilman lapsia ja miestä... Hieman samalla tavalla olen uteliaana myöskin lukenut ja seurannut eräitä Suomen suosituimpia blogisteja ja heidän elämäänsä.
Tavatessaan miehiä Laurén pohtii myös elämäänsä: sitä, mikä sinkkuudessa on hyvää ja mikä siitä tekee juuri hänelle sopivan elämäntavan. Vakuuttelut ovat suuria ja päättyvät yleensä siihen, että elämäntyylillään nainen saa niin paljon kaikkea, mitä vaan voi elämältään saada: matkustelua, lukemattomia uusia ystäviä, hyviä ystäviä ja ehkä tärkeintä: omaa aikaa.Itse olen tainnut unohtaa sen, miltä näyttää oma aika, eikä Laurén saa minua vakuutettua siitäkään, että on ilo tutustua aina vain uusiin miehiin. Siispä suurinta antia kirjassa itselleni olivat ne kohdat, joissa Laurén miettii venäläisiä naisia ja miehiä ja niitä eroja, joita meillä Pohjoismaiden naisilla on itäisiin naapureihin, ja toisaalta ihan naiseutta maahan katsomatta. Vaikka olemme kovasti tasa-arvoisia maissamme, miksi kuitenkin melkein aina nainen jää kotiin sairaan lapsen kanssa? Suomalainen nainen ei ole koskaan tyytyväinen mieheensä edes julkisesti, kun taas venäläinen nainen julkisesti pitää miehensä puolia, mutta voi kotona haukkua miestään kelvottomaksi. Mitä idemmäksi mennään, sitä tärkeämmäksi julkisen hyvän kuvan antaminen käy. Tämän olen huomannut elämässäni jopa sen verran hyvin, että olen alkanut paheksua pariskuntien julkista tappelua. Toinen asia, jonka Laurén tuo esiin on venäläisten naisen odottaminen: nainen odottaa miestä milloin jalkapallo-ottelusta milloin kaljoittelemasta. Suomalainen nainen ei taas suostu odottamaan.
Jäin miettimään kirjassa sitä, että mitenkähän Laurén itse on elämässään omaksunut venäläisiä piirteitä? Kun ystäväni asui vuoden Venäjällä, tästä maailman lempeimmästä ihmisestä tuli toisille tiuskiva, neuvotteleva ja tinkivä kovaluu. Itse asuin puoli vuotta venäläisten ja balttien keskellä ja huomasin, että vaatekaapissani alkoi olla enemmän kenkiä kuin koko elämäni aikana yhteensä ja että menin ulos sellaisissa vaatteissa, joissa Suomessa en koskaan olisi mennyt, mutta joita kadulla tuli aina vastaan. Tuntuu, että Laurén pitää koko kirjan ajan kovasti kiinni pohjoismaisista hyveistään, eikä omaksu mitään venäläistä. Voiko se olla mahdollista? Toisaalta minua on alkanut ärsyttää suunnattomasti, että aina kaikki laitetaan kulttuurin piikkiin, kun välillä on kyse esimerkiksi henkilön persoonasta tai sukupolvesta. Ehkä odotin kirjalta enemmän selvittelyä kulttuurien, tapojen ja ihmisten törmäämisestä ja limittymisestä. Miten luovia törmäilyistä eteenpäin.
Ja sitten ne korkokengät. Kirjan alussa Laurén kertoo, kuinka alkoi käyttää korkokenkiä, mutta sitten kuitenkin lopussa tuo ilmi, että ei käytäkään niitä niin kuin venäläisets naiset. Pieni asia, mutta juurikin Patrakovan Tulkin jälkeen vaivaamaan jäänyt sellainen. Muutenkin Laurén kirjoittaa niin vahvasti valinnoistaan, joita on tehnyt elämänsä aikana, että loppu on hieman näitä pohdintoja ja vakuutteluja syövä.
Ihan ok parisataasivuinen, mutta ei mitenkään must-read-listaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti