Viime viikon luetut

Viime viikolla unohdin nettimaailman vähäksi aikaa, ehdin kuitenkin lukea joitakin kirjoja loppuun. En nyt niistä tee mitään kummempia postauksia, mutta kirjoitan jotain, ennen kuin palautan teokset kirjastoon.

Linda Olsson oli minulle uusi tuttavuus. Sonaatti Miriamille alkoi kiinnostavasti, sillä Adam Anker alkaa punoa tietä menneisyyteensä. Häntä on kohdannut suurin menetys, mikä ihmistä voi kohdata: hän on menettänyt tyttärensä, Miriamin. He ovat eläneet aikalailla erakkoelämää Uudessa-Seelannissa, vuoden verran tyttärensä menetystä surtuaan Adam lopulta lähtee saarelta ja aloittaa matkansa menneisyyteen. Hän matkustaa Puolaan Krakovaan tutkimaan, miksi hänen nimensä on ollut joskus Adam Lipski. Adam aikoo asettautua Krakovaan, jossa hänellä on ystäviä (uusia ja tavallaan vanhojakin). Ennen sitä hän aikoo kohdata vielä Cecilian, lapsensa äidin ja suuren rakkautensa. Tapaamista varten hän matkustaa Ruotsiin. Samalla kirjassa vaihtuu kertoja, enkä oikeastaan enää päässyt kirjaan sisälle vaihdoksen jälkeen. Menetyksen tunteet jatkuivat kirjassa, niitä ikään kuin käsiteltiin toisesta näkökulmasta, mutta lukijana jäin kylmäksi, koska tavallaan tapaus Adam tuli käsitellyksi ja sulkeutui. Luin kirjasta Lumiomenan blogista ja osin sen takia lainasin kirjan. Olen Lumiomenan kanssa samaa mieltä kirjan suhteen: parasta antia siinä oli Krakova-kuvaus ja jos olisin ottanut kirjasta jonkun lukunäytteen, se olisi ollut juuri sama eli se, jossa nainen myy rinkeleitä kadunkulmassa (tässä kohtaa minulla oli kirjassa pieni merkintä). Loistavan elävä kuvaus kaupungista, mutta itse kirja ei kannatellut minua ihan loppuun asti. Loppukommenttina vielä, että tavallaan kirjasta jäi hyvä mieli, vaikka siinä kirjoitettiinkin menetyksestä.

Toinen kirja, jonka sain kuin sainkin luettua, on Lukupiiri-blogin kirja, Tanizakin Avain, jonka sain luettua vasta tiistaina viime viikolla. Viikolla olin kuitenkin keskellä jotain muuta, etten päässyt kommentoimaan kirjaa lukupiiriin. Kuvani japanilaisista ja japanilaisuudesta säilyy tämänkin kirjan jälkeen ihan samana: siinä on jotain sellaista outoutta, jota en voi ymmärtää, mutta samalla se on jotain kiehtovaa, niin kuin joku kumma planeetta, joka kuitenkin on samalla maapallolla kuin oma maailmamme.   

Lisää outoutta katselin ranskalaisesta leffasta Jules & Jim (1962). Laitan tänne kirjablogiin elokuvan siksi, että minulla on ihan vähän sellainen kuva, että joku mainitsi elokuvan Harjukaupungin salakäytävien kohdalla, ja ymmärrän kyllä yhteyden. Tavallaan elokuvakin oli kiinnostava, koska se ei missään mielessä ollut perinteinen. Siinä kaksi ystävystä Jules ja Jim tapailevat naisia, mutta vain yksi, Catherine, jää miesten mieleen. He molemmat rakastuvat naiseen, mutta vain toinen voi naisen saada. Vai voiko toinenkin? Myönnän, että elokuva ei ihan makuuni ollut ja silmäni pyöristyivät juonenkäänteiden edetessä. Varsinainen yllätys oli kuitenkin elokuvan loppu.

En kovinkaan usein enää innostu sarjakuvista, mutta kun huomasin, että Minna Canthin novelleista ja yhdestä romaanista on tehty sarjakuvakirja, siihen piti tutustua. Minna & miehet -kirjassa Canthia tarkastelee kuusi miestä sarjakuvan keinoin. Kiinnostavin sarjakuvista oli Jyrki Nissisen Köyhää kansaa -versio, jossa 1886 kohtaa nyky-Suomen. Kiinnostava teos, vähän samaa olen kokeillut koulussa, kun oppilaat piirtävät klassikoita sarjakuviksi.
Laitan kirjan vinkkinä muillekin tänne.










Tällainen sekalainen postaus sekalaisista teoksista. Jotain muutakin tuli katseltua ja ehkä luettuakin, mutta niistä sitten myöhemmin.