Tänä vuonna minun piti lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta, sillä tuntuu, että olen monet vuodet kahlannut kotimaista kirjallisuutta. Mutta kirjaston pikalainat ovat osasto, joka on pakko kiertää aina, kun on kirjaston lähellä. Ja lähellä tuntuu olevan aina kirjasto, asun siinä mielessä kivassa paikassa, että kirjastoja todellakin on sekä työpaikan vieressä että oman kodin lähellä ja myös siinä kodin ja työn välimaastossa. Pikalainat kutsuvat, ja tällä kertaa kutsuhuutonsa esitti Katriina Ranne ja teos Minä, sisareni (Nemo 2010). Takakansiteksti ei vielä vakuuttanut, mutta kun käänsin sisäkannen esiin, ja siellä kerrottiin kirjailijan tutkivan swahilinkielistä kirjallisuutta Lontoon yliopistossa, kiinnostuin. Outoa, ajattelin. Kiinnostavaa, mietin. Ja kirja lähti mukaan.
Kirjassa kerronta on jaettu neljän sisaren kesken: Tuuli, Sade, Meri ja Usva ovat noormarkkulaiset sisarukset vanhimmasta nuorimpaan. Heillä on mukavan ja idyllisen kuuloinen lapsuus latokartanossa, paikassa, joka ei ole kovin kummoinen olemukseltaan, mutta jossa elämä on kuin kartanossa. Muita lapsuuden paikkoja ovat mummula ja joki. Lapsuus on paikka, jossa sisarukset ovat kuin yhtä ja mihin elämä heidät kuljettaakin, he haluaisivat aina palata samaan paikkaan: sisarustensa luokse, jolloin jokainen voi kertoa sen, mitä tarvitsee ja olla omiensa kanssa.
Kirjassa kuvataankin sisarusten elämää lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Sinällään kirjassa ei tapahdu juurikaan mitään ihmeellistä, joka veisi juonen huippuunsa. Kirjassa sisarukset elävät kuka missäkin, etsivät elämänsä suuntaa, joka on opiskelupaikka ja mies (tai nainen) elämänkumppanina.
Syntymästä kuolemaan kestävässä maalauksessa jokainen veto on lopullinen. Ei kannata roiskia tai sutia miten sattuu, koska jokaisen siveltimen vedon kanssa on pyatyttävä elämään loppuelämä.
Se, millaisia sisarukset ovat luonteeltaan, tulee ilmi lapsuudenkuvauksissa. Elämä kuvataan jotenkin niin idylliseksi ja tytöt tunnollisiksi, että lukeminen alkoi jo vähän ahdistaa. Onneksi jokaisen elämään saadaan säröjä: Tuuli ei ole varma, rakastaako Jaakkoa vai Marjaa; Usvan Mies osoittautuu häntä melkein kaksi kertaa vanhemmaksi mieheksi ja heidän sänkypuuhansa ainakin hieman oudoiksi; Meri taas menestyy opinnoissaan Lontoossa ja Sade haluaa viisastua yliopistossa ja etsiä rakkautta Brasiliassa. Sisarukset matkustavat pitkin maailmaa, ja matkoja onkin kiinnostava seurata. Elämänkulku on sujuvasti kirjoitettu, mutta siinä ei ole mitään koukkuja, joihin tarttua ja takertua. Kiinnostavinta kirjassa on Tuulin matkustelu Tansaniaan ja hänen tutustuminen tähän erilaiseen maahan.
Parasta on kirjoittajan sujuva kielenkäyttö, joka välillä jää kiemurtelemaan kielen saloihin. Tykkään, mutta kaipaisin myös lisää tällaista koko kirjaan:
Myötämöisin? Myötäjäiset, myötä- ja vastoinkäymiset möisin? Myötäile, etten mä itkisi öisin?
Kirjaa lainatessa ajattelin, että kirjailijaan olisi vaikuttanut afrikkalainen kirjallisuus, ja että kirjassa voisi olla jotenkin näkyvissä afrikkalaisuus. Varmaan olikin, mutta sitä olisi voinut olla vielä enemmän. Tuulin elämää Sansibarissa kuvaillaan hauskasti, kun Tuuli paikallisten miesten varalla keksii poikaystävän Pasin, ja alkaa itse uskoa hänen olemassaoloonsa. Tällaisia kohtia olisin kaivannut kirjaan lisää. Välillä nimittäin teksti oli tappavan tylsää ja sitten välillä esiin nousi hauskoja paloja. Siksi tekstistä jäi hieman epätasainen kuva.
Kun sisarukset kasvavat ja elävät elämäänsä eteenpäin opiskeluissaan, matkoillaan ja miessuhteissaan, he ajautuvat erilleen toisistaan. Vielä joulun aikoihin he palaavat kaikki yhteen, nukkumaan siskonpetiin, kaikki yhteen. Kunnes viimein tulee sekin joulu, että siskot eivät pääse perille jouluksi.
Mutta tarinoiden suhteen on oltava nöyrä. Jos tarinan antaa painua kertomattomaksi, tulee siitä liian painava. Edes yhdelle jaettu tarina lakkaa olemasta taakka samalla hetkellä kuin sanat kaikuvat ilmassa. Ei ole sellaista salaisuutta, jota sisko ei kestäisi kantaa toisesta kahvasta.
Kaunis kirja, joka eteni sujuvasti. Paikoin hienoa kieltä, joka kuitenkaan ei kantanut koko kirjan ajan. Harmi, sillä kirjassa oli mahtavia kohtia, joihin oli nautinnollista pysähtyä. Myöskin juonta olisi voinut kehittää niin, että kirjassa olisi ollut joku punainen lanka. Ainakaan minä en kokenut mitään oivaltavaa elämystä kirjasta. Kirjahan siis oli kirja sisaruudesta, mutta hieman kaipasin jotain muutakin teemaa. Joki ja kaipuu veteen oli myös yksi kantava asia, mutta sekin jäi hieman keskitiehen. Pientä pintasilausta vaille valmis kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti