Matkateema: Nepal - Askel kerrallaan & Bungmatin sisar

Aloitan vuoden maailmanmatkani kaukaa, mutta tavallaan läheltä eli Nepalista. Olen kantanut syksyn mittaan kirjastosta kirjoja, jotka käsittelevät maata ja niistä pari lukaisin joululoman aikaan - pari jää vielä odottamaan: englanninkieliset kirjat, jotka käsittelevät maoisteja ja kuninkaan murhaa. Nepalin politiikka on mutkainen polku, sekainen verkko, eikä sitä tunnu kukaan ratkaisevan. En juuri joululomalla jaksa perehtyä monimutkaisiin tarinoihin. Valitsin luettavaksi kaksi kirjaa, joissa Nepalissa lähetystyössä olevat naiset kertovat elämästään Nepalissa.

Kun lähtötilanne on tämä, niin ei liene ihme, että Kirsti Kormun kijassa Bungmatin sister on vahva länsimainen ja kristillinen näkökulma Nepaliin. Kirsti Kormu toimi lähetystyöntekijänä Nepalissa 1960- ja -70-luvuilla Bungmatin kylässä, lähellä Patania, noin 20 kilometrin päässä Katmandusta. Nykyisin asutus on niin paljon levinnyt Katmandun ulkopuolelle, että Pataniin matkattaessa ei huomaa tulevansa toiseen kaupunkiin. Kirjan lähtökohtana on henkilökohtainen usko ja uskon lujittuminen sekä Jumalan työn näkeminen jokaisessa asiassa, kuten siinä, että omaan asuinpaikkaan eivät rotat tule, koska sitä niin paljon rukoillaan (kirjoittaja pelkää rottia), aiheina edellisen lisäksi käännytystyön etenemisen ja vaikeuksien kuvailu. Paikallisia ja paikallista elämää ei hirveän paljon kuvata, ainoastaan välillä voi lukea Kormun näkökulmia maahan: hinduismi näyttäytyy ainakin ulkoisesti uskontona, joka ei tuota tyydytystä kenellekään.

Jumalan sana on kuin tuli, kuin vasara tai niin kuin miekka. Kun tämä Sana löytää kohteen, hinduisimin kahleet särkyvät. kirjoittaa Korma lukijalle osoitetuissa sanoissaan teoksessa Nepalin jalokivet, joka on liitetty kirjan jälkiosaan.

Nepaliin pääsy 1970-luvulla on ollut erilaista: matka kulki ensin lentäen Tukholmaan, junalla Italiaan, laivalla Intiaan, junalla Mumbaista Kalkuttaan, lopulta lentäen Katmanduun. Nepal oli ollut pitkään muulta maailmalta suljettu alue, joskin valtioiden päämiehet pääsivät vierailulle: Mannerheimin Korma tietää käyneen Nepalissa tiikerinmetsästyksestä vuosina 1927 ja -37. Nepalilaiset eivät juurikaan lähteneet maasta pois, paitsi maineikkaat gorkha-sotilaat, jotka sotivat britti-armeijassa. Myöskin Intian teeviljelmille on lähdetty töihin, mm. Darjeelingin osaan, joka onkin nykyisin Intiassa nepalilaisten asuttama alue.

Korma työskentelee kylässä, ja pyrkii voittamaan ehkä syystäkin epäluuloisten ihmisten luottamuksen. Hän tarjoaa terveydenhuoltoa ja korjailee esim. noitatohtorin aikaansaannoksia. Kylässä on erilaisia säädöksiä eri kasteille, mikä haittaa työntekoa ja tietenkin ulkomaalainen kuuluu kastittomiin (tätä ei tosin mainita, mutta lienee ollut myös yksi syy epäluuloon?). Kyläläiset epäilevät Korman keinoja, mutta silloin kun tervehtyvät, luottavat enemmän ja vastauksena Korma kertoo Jumalan tehneen työtä. Näin kylään saadaan seurakunta, josta Korma on ylpeä. Myöskin terveydenhuoltoala näyttää kyläläisille, että eri kastit voivat tehdä työtä yhdessä. Jotenkin tämä seuraava katkelma tuntuu oudolta: ettäkö nepalilaiset eivät olisi olleet 70-luvulla auttavaisia ja myötätuntoisia toisiaan kohtaan - vai olisiko kyse siitä, että kastijärjestelmä oli aikakaudella vallallaan (vaikkakin laissa jo kielletty), eivätkä ihmiset olleet auttavaisia yli kastirajojen:

Mielestäni oli suurenmoista, että Nalini, vauraan talon tytär, suhtautui naiseen niin ihanasti ja lähti mielellään kanssani häntä pesemään - - Mielestäni Nalinin osoitti sellaista lempeyttä ja lähimmäisenrakkautta, mitä Nepalissa siihen aikaan kovin vähän tapasi.

Kirjassa esitellään myös maan poliittista tilannetta, mikä tuntuu yhtä kaoottiselta kuin nykyisinkin, vaikka kuningas onkin vallassa. Jotenkin yksipuoliselta tuntuu Korman kristillinen työ, sillä hän näkee asioiden kulkevan vain Jumalan tien mukaan. Jos hän ei tiedä, mitä tehdä, on hän tekemättä mitään ja antaa Jumalan johdattaa. Paikallisilta ei ilmeisesti voi kysyä ohjeita tai neuvoja, tai heiltä ei voi oppia mitään. Kun hänen nepalilainen ystävänsä haluaa tehdä hyvää ja kokeilla nepalilaisten omia tapoja, palmuöljyn parantavaa vaikutusta, antaa Korma ystävänsä hieroa öljyn ihoonsa, mutta käy pesemässä öljyn pois.

Nepalin jalokivet -osassa taas hindujen toimia kuvataan ulkokohaisesti: nauravaisten pakanoiden iloiset ilmeet muuttuvat vakaviksi epäjumalankuvien läheisyydessä.

Kasvoilla asui pelko ja ahdistus. Jumalat ovat pelottavia. Kierretään päivittäistä uskonnollisuuden kehää vain pelon pauloista pääsemiseksi kunkin päivän uhrien välityksellä. Katsellessaan eri hindutemppeleitä tajuaa, että ihmisen lähestyessä jumaliansa ja käydessä temppeleissään häneen kiteytyy jo lapsuudessa pelon ja kauhun kuva, josta hän ei vapaudu koskaan. Jumalia on niin tuhottoman paljon. En koskaan päässyt niistä selvyyteen. 

Kirjasta tosiaan huokuu sellainen kuva, että Korma ei ole halunnutkaan nähdä, millainen uskonto tai kulttuuri paikallisilla on. Näkökulma maan ihmisiin tulee kristinuskon suodattamana: ihmiset ovat vääräuskoisia, pakanoita, villejä - ja länsimaisen uskovan työ on kertoa ilosanomaansa heille. Jumalan sana miekkana.

Olin yllättynyt näin voimakkaasta asenteellisuudesta. Ei mikään ihme, että Nepalissa jotkut eivät katso hyvällä silmällä kristinuskoa vieläkään.

Pia Perkiön tomittama Askel kerrallaan - kestävää kehitystä Nepalissa -teos kertoo taas Kirsti Kirjavaisen lähetystyöstä Nepalissa, lähinnä kaukaisessa Mugun kylässä Länsi-Nepalissa. Kirjavaisen työ on kovin tehtäväpainotteista: vaikka kätilön koulutuksen saaneena Kirjavaisen haave on ollut se, että kenenkään ei tarvitse enää synnyttää navetassa, ympärille on syntynyt myös kouluja, siltoja, teitä, mitä minnekin. Erona työssä edelliseen on se, että Mugussa (1999 - 2006) kyläläisiltä kysytään, mitä he tarvitsevat. Pyrkimyksenä on kestävä kehitys ja se, että kyläläiset itse ottavat haltuunsa lähetystyön tekemät aloitteet. Joskus yllättävätkin asiat saavat ihmiset pärjäämään: kun kyläläiset pyytävät tietä, ovat länsimaiset ihmiset ihmeissään, mutta tie rakennetaan. Tiellä onkin yllättävät seuraukset: se yhdistää alueen eri kasteja, sillä nyt kaikki kastista riippumatta käyttävät samaa tietä ja joutuvat näin kosketuksiin toistensa kanssa.

Kirjassa on mahtavia kuvia, joissa esitellään kyläläisten elämää ja vieraillaan myös Katmandussa, netissä Kirjavaisen kuvia löytyy mm. täältä. Kuvissa esitellään myös hindu-tapoja, eikä oteta niihin kantaa niin voimakkaasti kuin Korman kirjassa. Tai ehkä asia muotoillaan vain eri tavalla.

Kunnioitamme myös muita uskontoja, vaikka ainoan ja ainutlaatuisen olemmekin löytäneet Kristuksen sovitustyössä. Etsintää ja pyhää on  muuallakin. - - Mutta miten hirveän väärin uskonto ymmärretään, jos ajatellaan, että se on rituaaleja ja sääntöjä.

Köyhyyden vähentäminenkin on hengellistä työtä, vaikka sanat puuttuisivat - - rukous ja työ kuuluvat yhteen. Ei siitä tarvitse numeroa tehdä, mutta kyllä me rukoillen teemme työtä.

Vaikka ihmiset ovatkin myötämielisempiä kuin Korman teoksen mukaan, ovat vaarana maolais-sissit, jotka uhkaavat Kirjavaistakin. Toisaalta maolaiset hyväksyvät hänen työnsä, sillä samaa yhteiskunnan muutostahan sissitkin ajoivat takaa.

****

Luin kirjat mielenkiinnosta maata kohtaan, en niinkään lähetystyön takia. Monelle suomalaiselle kuva Nepalista värittyy juuri kehitystyön kautta, nyt jo toisena jouluna peräkkäin tuli sama ohjelma tv2:sta, jossa kuvattiin sitä hyvää, mitä suomalaisten apu on maassa saanut aikaan. Hyvä joulumieli kaikille, mutta näistä kuvista välittyy aina sama kuva maasta ja sen ihmisistä: köyhät, kouluttamattomat ihmiset kylässä jossain vuorten takana. Likaiset lapset, kampaamattomat tukat, täiset päät, repaleiset vaatteet. Totta kai maassa on paljon köyhyyttä, mutta se ei ole koko kuva maasta. Joskus on turhauttavaa käydä keskusteluja tyyliin:

- Paljonko vuokra Katmandussa on?

- Noin 400 euroa.

- Siis, mitä? Miten se on mahdollista, kun siellä on vain niitä köyhiä ihmsiä?

- No, siellä on muitakin kuin niitä köyhiä.

Ja koska maassa on myös niitä rikkaita ihmisiä, niin eikö heidän pitäisi herätä jo? Toisaalta missä viipyy se voima, joka panisi köyhät ja alaspainetut ihmiset sanomaan, että tämä nöyryytys riittää? Mikä on kehitystyön asema tässä maailmassa? Näyttääkö se maalle, että maan omat ihmiset voisivat jakaa myös omaansa, vai jääkö auttaminen aina muille? Varmasti länsimainen avustustyö on tehnyt paljon hyvää, mutta muuttaako se maailman lopultakaan tasa-arvoisemmaksi? 

Lopuksi pitää mainita, että tällainen iloinen uutinen sattui korviini joulun alla: intialaiset rikkaat alkavat tajuta, että heille on enemmän rahaa kuin he koskaan tulevat sitä tarvitsemaan. Samalla uutinen on kai vähän surullinenkin, jos sen lukee loppuun, sillä silloin ymmärtää, että Intiassa (tai Nepalissa) rahan lahjoittaminen ei todellakaan ole kovin yleistä. Tasa-arvoisempaan maailmaan Aasiassa on pitkä matka. Sinällään lähetystyön sanoma lähimmäisenrakkaudesta ansaitsisi enemmän jalansijaa. Vastassa tosin ovat vanhat uskonnot, uskomukset, tavat, kulttuurit ja kastit. 

Seuraava matkakohteeni on Nepalin rajamaa Intia, jossa olen vieraillut jo päivän ajan Vikas Swarupin Syyllisten seurueen kanssa, jossa yllätys yllätys, ainakin alussa mennään Gandhin jalanjäljissä.