Näköalapaikka - Kertomuksia Pihlajamäestä

Tänään kävelin ajassa 50 vuotta taaksepäin. Pihat olivat täynnä lapsia, lasten huutoa, iloista hyppelyä lätäköissä ja äitien kutsuhuutelua parvekkeilta, lapset syömään.

Näköalapaikka - Kertomuksia Pihlajamäestä (2011, Helsingin kaupunginmuseo) -teos liittyy Helsingin World Design Capital -vuoteen. Se on 128-sivuinen kirja Helsingin vanhimmasta, nykyisin suojellusta, lähiöstä, Pihlajamäestä ja sen asukkaista. 

Teos on kirjoitettu sekä suomeksi että englanniksi ja siinä on kuvia Pihlajamäen rakentamisesta, valmistumisesta ja niistä tärkeimmistä: asukkaista ja asunnoista. Itseäni viehättivät eniten nämä vanhojen aikojen kuvat, joissa näkyy alueen kehittyminen.

Teoksessa kurkistettiin Pihliksen asukkaiden koteihin. Kuvissa näkyy hyvin, miten eritasoisia ja -tyylisiä asuntoja taloissa on.

Talot: isot, valkoiset rakennukset on rakennettu vuosina 1960 - 1965, ja ne mukailevat alueen kallioiden ja mäkisen maaston muotoja. Ideana oli yhdistää luonto ja talot kokonaisuudeksi.

Talot ovat siis vanhoja, asuntoihin on sen sijaan tehty eri aikoina erilaisia pintaremontteja. Kirjan kuvissa näkyy vanhoja, värikkäitä keittiönkaappeja, mutta myös modernimpaa sisustusta.   

Pihlajamäen alkuperäisasukkaat muuttivat kaupungin ulkopuoliseen lähiöön esim. Vallilasta, jossa he olivat asuneet ahtaissa asunnoissa. Pihlajamäen asunnoissa asukkaita ihastutti valoisuus, isot huoneet ja moderni varustelu: jääkaappi, kaasuhella ja kylpyamme. Haastatteluista jäi mieleen, miten varsinkin kylpyamme oli ihastuksen aihe. Aikana, jolloin vaatteet vaihdettiin kerran viikossa puhtaisiin, oli mukavaa peseytyä hieman useammin. 

Teoksen kuvauksista tulee mieleen ensimmäinen mielikuvani asunnostamme: miten isot huoneet, miten valoisa olohuone, ja mitkä näkymät! Varustetaso ei huimaa, mutta on aika hassua, miten 60-luku ja nykypäivä voivat tuottaa samanlaista ihastusta. Kun on asunut modernin minimaalisen kokoisissa makuuhuoneissa, ihmetellyt keittiön tiloja, joihin mahtuu mikro ja astianpesukone, on jotenkin taivaallista astua asuntoon, jossa mahtuu elämään. Varustetaso ei ehkä ole se asia, mikä ihastuttaa, mutta kuinka monella on kerrostalon kellarikerroksessa höyläpenkki puutöitä varten? Ei niin, että sillä olisi minun kohdallani käyttöä, mutta minusta se on jotenkin söpöä.

Asuntomme oli pitkässä, valkoisessa suorakulman muotoisessa talossa, jonka etupiha oli asfalttia ja kalliota, mutta takapihalla alkoi metsä.

Teosta on niin kiva lukea, koska samat asiat ovat Pihlikseen muuttaneita ihastuttaneet vuosikymmen toisensa jälkeen. Vaikka talot eivät ehkä ole jokaisen katsojan silmiin ulkoapäin kauniita, niiden etu isojen huoneiden lisäksi ovat kalliot ja metsä, joka vieläkin alkaa takapihalta.

Kun kävelen kalliota pitkin, en voi olla ajattelematta, kuinka monella lapsella onkaan muistoja kallioilla kiipeilemisestä!  

Luonto on kuin Elsa Beskowin kirjasta. Tai jostain erämaakirjasta. Täällä on hirveen ihania kallioita, joilla me käydään retkellä. Ollaan syöty vattuja puskista ja kuljettu polkuja pitkin seikkailumetsässä. Siellä on mielenkiintoisia rakennelmia. Oliko ne toisen maailmansodan aikaisia vai ennen ensimmäistä maailmansotaa?

Teoksessa on haastateltu eri aikoina Pihlajamäkeen muuttaneita ja Pihlikseen ihastuneita ihmisiä. Mitäs näiden sanojen myötä voi muuta kuin nyökytellä: niin mekin!

Teos on tosi ihastuttava kirja, ainakin tällaiselle Pihlikseen sydämensä (tai ainakin osan siitä) menettäneelle. Alue on todellakin mainettaan ja ostarin kulmia parempi asuinpaikka. Lastenpuistot, luistinradat, jalkapallohalli, metsäpolut ja ne kalliot (!) aivan vieressä. Ja kuten joku kirjaan haastatelluista kertoi, metsä antaa sellaisen valheellisen vaikutelman, että se jatkuisi pitkälle. Vain talvisaikaan voi nähdä viereisen lähiön talojen valot ikkunan maisemasta.

Ainoa asia, mistä on hieman paha mieli, on se, että kirjan alkuperäisasukkaiden kuvailemia tunnelmia täällä ei ole: lapsiperheitä ei ole taloissa kuin vähän - kontrastina 60-luku, jolloin melkein jokaisessa perheessä oli useampi lapsi. Pihoilla eivät kirmaa siis lapset leikeissään, puistoissa voi tavata yhden tai kaksi lapsiperhettä kerrallaan. Kuvailut saunailloista ja makkaranpaistoista voi enää vain kuvitella mielessään.

Rauhallinen paikka asua, mukavat ihmiset, ja ihastuttavat kalliot. Teoksesta huokuu minusta paljolti samat ajatukset kuin mitä paikka on itsessäni herättänyt. 

Tämä oli kyllä mukava teos lukaista. Iltakävelyllä piti vielä käydä katsomassa Viikin kirjastossa valokuvat kirjasta. Näyttelyssä oli siis samoja kuvia kuin kirjassa, Viikissä kuvia voi ihastella maalis-huhtikuussa, jonka jälkeen kuvat muuttavat Sederholmin taloon. Täällä lisää tietoa kirjasta ja kuvista, jotka on siis ottanut Lidia Tirri; Kristiina Markkanen on haastatellut teoksen ihmiset.

Jokaisesta asuinpaikasta pitäisi olla kirjoitettuna tällainen teos. Varmasti sellaisen lukemisen jälkeen katselee taloja ja seutuja aivan eri tavoin.