Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleenin Ihana maa (2013, Otava) lähti kirjastosta mukaani jo jonkun aikaa sitten, ja päätin lukea kirjan, vaikka laina-aika tuntuu kovin lyhyeltä, kun on niin paljon kaikkea kivaa luettavaa. Ihana  maa oli kuitenkin nopea kirja lukea: kirjassa on lyhyitä lukuja, lapsen kertojaääni tekee tekstistä helpon ja kaiken lisäksi tarina, kaikessa kauheudessaan, vie mukanaan. 

Ihana maa kertoo Judithista, joka on 10-vuotias yksinäinen tyttö. Hän elää isänsä kanssa, joka on uskonnollisen ryhmän sanansaattaja. Judithin mukana lukija istuu koulussa, jossa Judith kohtaa kiusaajajenginsä ja sen pomon Neil Lewisin. Judith tuo lukijansa myös omaan huoneeseensa, jossa on Ihana maa: roskista rakennettu pienoismaailma, jonka seurassa Judith voi olla onnellinen ja rauhassa. Judith alkaa jutella omassa huoneessaan Jumalan kanssa, ja hän alkaa uskoa, että kykenee tekemään ihmeitä. Vai mitä voi sanoa lumisateesta, joka yllättää lokakuussa - ja pelastaa Judithin kiusaajiensa kynsistä. 

Kirjan aiheena on koulukiusaaminen, joka kaikessa kamaluudessaan leviää myös kotihäirinnäksi. Mutta ei niin pahaa tarinaa, ettei väliin mahtuisi sankarikin, tai tässä tapauksessa sankaritar. Kouluun tulee uusi opettaja, rouva Pierce, joka ei niele Neilin ja kumppaneiden juttuja. Itse asiassa rouva Pierce on niin oikeudenmukainen, että hän saa Neilin isän koululle huutamaan poikansa puolesta ja syyttämään opettajaa poikansa vainoamisesta. 

Rouva Pierce sanoi: "Kaksi asiaa, herra Lewis. Ensinnäkin, sinun poikasi tässä on vainonnut toisia tämän koulun lapsia luoja ties kuinka kauan. Toiseksi, en pidä uhkailusta. En ole koskaan pitänyt siitä, enkä aio tottua siihen nytkään. Ja nyt, anteeksi vain, häiritset oppituntiani, jota on jäljellä vielä viisitoista minuuttia. Jos haluat viedä poikasi, ole hyvä ja tee niin. Se tekisi minut vain tyytyväiseksi. Hänestä on pelkkää riesaa." 

Ehkä julkinen keskustelu tai opettajan päiväuni sai kiinnittämään huomioni rouva Piercen hahmoon, mutta ilman häntä Judithin elämä olisi voinut tulla vielä kurjemmaksi. Täytyy toivoa, että herra Lewisin uhkailut ottaa yhteyttä viranomaisiin eivät toteudu kirjan maailmassa edes kirjan tarinan loppumisen jälkeen =). 

Judithin äänellä kerrottu tarina tuntuu jossain määrin hieman liian lapselliselta ääneltä. Tuntuu, että henkilöhahmo on kasvanut tynnyrissä, ja ehkä näin onkin, sillä toinen kirjan aihe on tiukan uskonnollinen kasvatus ja elämä: Judithin kytkökset oikeaan maailmaan ovat heikkoja, sillä hänellä ei ole muita ystäviä kuin uskonnollisen ryhmän jäsenet, eikä heidän kotonaan televisio kerro maailmasta mitään. 

Toisaalta kerrontatyyli toimii tässä kirjassa juuri näin, sillä se mahdollistaa kirjassa toden, mielikuvituksen ja uskon kietoutumisen toisiinsa melko pelottavallakin tavalla. 

Itselleni kirjaa lukiessa tuli muistiini todella vahvasti omakohtainen tapahtuma: asuin lapsena kerrostalossa, jonka alakerrassa asui kiukkuinen mummo. Sellainen, joka piti järjestystä yllä huutamalla lapsille, jotka meluavat liikaa ja ovat väärässä paikassa väärään aikaan (yleensä aina). En tietenkään lapsena uskaltanut huutaa vastaan, mutta ajattelin mielessäni, että miksi pitää olla noin ikävä ihminen, joka pilaa kaiken kivan - ja varmaan ajattelin monia muitakin pahoja ajatuksia. Sitten kävi niin, että tämä vanhus muistaakseni halvaantui, tai jotain erityisen pahaa hänelle tapahtui. Kyllä tunsin katumusta pahoista ajatuksistani. Miksi ajatus tuli nyt mieleeni, selviää, kun lukee Ihanan maan, ja todistettavasti tässä kirjassa on saavutettu lapsen maailma, ainakin osa siitä.

Ja muutenkin, tämä oli taas hieno kirja, kahden hieman kehnomman jälkeen. 

Muita kirjan lukeneita blogimaailmassa: 

Susa, 

Elma Ilona,

Maria,

Liisa, 

Katja.

Grace McClean: Ihana maa 

2013, Otava

The Land of Decoration 

suomentanut Marianna Kurtto

330 sivua 

arvioni: 4/5