Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Joanne Harrisin Persikoiden aikaan (2013, Otava) kuului kevätkirjojen must-read-listalleni: Pieni suklaapuoti on jäänyt mieleeni kirjan ja elokuvan kautta sellaisena mystisenä kokemuksena, joka ei ole koskaan kadonnut mielestäni. Karamellikengät sen sijaan ei ole (muistaakseni) ollut lukulistallani koskaan, suluissa sen takia, että Harrisin kirjat ovat olleet minulle joko suuria elämyksiä tai suuria pettymyksiä. Kirjat ovat joskus jääneet kesken lukemisen jälkimmäisen syyn takia. Persikoiden aikaan jatkaa Viannen ja Roux'n ja monen muun Lansquenetissä asuvan henkilön elämää, joihin pääsi tutustumaan Pienen suklaapuodin ja Karamellikengät -teoksen myötä, ja sen takia kirjaan oli pakko tarttua: uteliaisuus henkilöhahmoja ja heidän tulevaa elämää kohtaan oli ylitsepääsemätön. 

Persikoiden aikaan oli jotain suuren elämyksen ja suuren pettymyksen välimaastossa. Oli mielenkiintoista ja leppoisaa palata vanhojen ja tuttujen henkilöiden maailmaan. Vianne Rocher asuu Pariisisssa Roux'n ja lastensa kanssa, mutta saa kirjeen haudan takaa: Armande on kuollut, mutta kirjeessään hän kehottaa Viannea lähtemään Lansquenetiin kesällä - persikoiden aikaan. 

Vianne lähtee matkaan, ja perillä hän kohtaa yllätyksiä: kaikki ei ole kunnossa. Vanha suklaapuoti on juuri palanut ja kylän pappia Reynaudia syytetään sen polttamisesta. Kylään on muuttanut joukko ulkomaalaisia, islamin-uskoista väkeä Afrikan pohjoisosista. Osa on sopeutunut kylään ja sen elämään hienosti, ja myös kylä on sopeutunut tulijoihin hienosti, mutta sitten kylään on tullut kaksi henkilöä, joiden takia suvaitsevaisuus puolin ja toisin säröilee. Koska Ranskassa kouluissa ei suvaita uskonnollisia merkkejä, kylässä perustetaan muslimin-uskoisille tytöille oma koulu ja tytöt voivat huivit päässä käydä kouluaan - aina siihen asti, kunnes talo poltetaan. Inès Benchark on mystinen nainen, sillä hän piiloutuu tiukasti huivinsa suojiin. Ja kaikki kylän epäonni ja vaikeudet tuntuvat kitetytyvän häneen: naiset ovat häntä matkien alkaneen pukeutua yhä tiukemmin. Näyttää siltä, että kylään ovat tulleet jäädäkseen sekä islamin-uskoiset ihmiset että ennakkoluulot ja jännitteet ihmisten välillä. 

Jätin lapset leikkimään. Lapset ovat merkillisellä tavalla suvaitsevaisia. Vanhempien ennakkoluulot eivät yllä edes Acheronin lapsiin. Siihen ei vaadita paljon, että lapset unohtavat erilaisuuden välillään. Pahvilaatikko, jonka sisällä on koiranpentuja; piilopaikka hylätyssä talossa. Olisipa maailma aikuisille yhtä yksinkertainen. Meillä on kuitenkin hämmästyttävä taito keskittyä juuri erilaisuuteen, ikään kuin sulkemalla toiset pois voisimme vahvistaa omaa identiteettiämme. Ja kuitenkin olen matkoillani huomannut, että ihmiset ovat kaikkialla suurelta osin samanlaisia. Hunnutettuina, parran takana, papintakissa - koneisto on aina sama. Vaikka äitini uskoi, se mitä me teemme ei ole taikuutta. Me näemme asioita, koska katsomme syvemmälle kuin muut. Me näemme ihmissydämen värit. Sielun värit. 

Viannen ei auta muu kuin alkaa tarjota ihmisillle persikoita, ja lopulta suklaata, sillä hän näkee kyläläisillä muita ongelmia kuin uskonnolliset erimielisyydet. Ystävystyminen kylän "päälliköiden", kuten Inèsin kanssa, ei kuitenkaan ole helppoa. On ramadanin eli paaston aika: Inès palauttaa Viannen tarjoamat suklaat, eikä halua ystävyyttä. Ehkä kaikkia ei voikaan auttaa, jos he ovat kokeneet liikaa elämässään?

Kirjassa on paljon henkilölhahmoja: on Viannen vanhoja ystäviä, kuten Joséphine ja kylän uusia ihmisiä, kuten Alyssa, Karim, Sonia ja paljon lapsia. Kaikilla henkilöhahmoilla on omat erikoisuutensa, ongelmansa ja salaisuutensa. Kaikkein suurimmat ovat Karimillla ja Inèsillä. Voiko heidän elämäänsä enää vaikuttaa? 

Kirjaa lukiessa kyllästyin. Välillä tuntui, että Persikoiden aikaan ratsastaa aiempien tarinoiden maineella. Se oli huonosti kirjoitettu kirja. Tarina sinällään oli kiinnostava, ja siitä olisi voinut saada kiinnostavan kirjan, mutta en ole koskaan innostunut kirjoista, joissa pienet irtonaiset tapahtumat sidotaan toisiinsa siten, että joukko henkilöitä kokoontuu torille, ja sitten aletaan selitellä henkilöhahmojen risteytyviä historioita dialogilla. En ole tyhmä lukija, haluan tajuta risteytymät tapahtumilla, en selittelyillä. Ja Roux, missä hän oli? Koko kirjan ajan pois, kaipasin niin Roux'n hahmoa kirjaan. En ehkä vähiten siksi, että näen aina Johnny Deppin, kun joku sanoo Roux. Paremmin kirjoitettuna tämä olisi ollut erityisen hieno kirja, nyt kirja jäi keskinkertaiseksi.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

2013, Otava

Peaches for Monsieur le Curé 2012

suomentanut Satu Leveelahti

407 sivua

Muita kirjan lukeneita: 

Leena Lumi, 

Susa Järjelllä ja tunteella,

Villasukka kirjahyllyssä,

Annelin lukuvinkit.