Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmströmin Itämaa (2013, Otava) alkoi kiinnostaa minua heti, kun huomasin sen Otavan kevään kirjaluettelosta. Kirjan luinkin nopsaan, suorastaan ahmien, mutta sitä sulatellessa on mennyt pari päivää. 

Itämaa kertoo itähelsinkiläisestä perheestä, jossa on Farid-isä, bussikuski ammatiltaan ja jonka kirjan alussa kerrotaan muuttaneen Espooseen, Meidän isä on muuttanut pois melkein yhtä monta kertaa kuin on muuttanut takaisin. Perheessä on  äiti, joka on hurahtanut islamin uskoon. Perheeseen kuuluu myös kaksi tyttöä, Leila, jonka äänellä kirja kerrotaan, ja Leilan isompi sisko Samira.

Kirjassa seurataan perheen elämää, epäkronologisesti. Alkutilanne on se, että Samira makaa sairaalassa ja isä on muuttunut pois. Vähän kerrassaan kirjassa palataan parin vuoden taakse, jolloin perheen rikkoo Samiran lähteminen kotoa. Isä on alkanut miettiä tyttärensä naimisiin menoa, ja Samiralla on vastaus valmiina: hän ei aio mennä naimisiin, vaan hän muuttaa kotoaan pois. 

Isän ja äidin suhde on kuin vuoristorata: erotaan ja palataan. Isä on tapamuslimi, mutta äiti on seonnut islamin-uskoon. 

- Parasta Suomessa on se, että saa olla muslimi omalla tavallaan ja päättää itse miten seurata uskontoa, on isällä tapana sanoa, mutta silloin äiti sanoo, että isän mielestä se näyttää tarkoittavan ettei seuraa uskontoa ollenkaan. 

Äiti on lukenut Koraanin, kannesta kanteen. Isä ei oe. Äiti on sitä paitsi lukenut sen kynän kanssa. 

Holmströmin tavasta kuvata isän ja äidin suhdetta tulee mieleen ElRamlyn Auringon asema. Kirjassa on kuitenkin monia eri tyylejä: aikuisten suhteen kuvauksen lisäksi kirjassa kuvataan äitiä, nuoren silmin. Mielestäni nämä kaksi kuvaustyyliä olivat kirjan parhaat puolet. Hieman runomaisesti kuvattu aikuisten suhde ja humoristinen kuvaus äidistä, sillä aika koomiselta äiti alkaa vaikuttaa, kun hän ratsaa tyttärensä vaatekaapin: heittää roskiin sopimattomat vaatteet ja tytär hakee samat vaatteensa takaisin äidin huomaamatta - ja välillä koomiselta näyttää isäkin, kun vanhemmat vuoronperään kantavat television kellariin ja vauhkoilevat omista asioistaan. 

Kirja kuitenkin on nuoren tytön kasvukertomus. Tai kahden tytön erilainen kasvukertomus. Ensin on Samira, joka on karannut kotoaan asumaan omaan asuntoonsa. Hänellä on ollut tarve näyttää olevansa jotain, tai ainakin yhtä hyvä kuin kaikki muut. Samira on hakenut yliopistoon, ainoana laatuaan. Yksikään hänen ystävistään, joilla oli supisuomalainen äiti ja ulkomaalaiselta haiseva sukunimi, ei tuntenut olevan kiinnostunut akateemisesta koulutuksesta. Vastaantulevat ihmiset kyselevät Samiran kotimaata ja kyselevät, miten hän on viihtynyt Suomessa - ja jotkut ovat onnellisia hänen puolestaan: Nyt olet onneksi Suomessa eikä sinun tarvitse seuloa kiviä kuskusista sillä aikaa kun veljesi käyvät koulua. Täällä sinäkin voit hankkia itsellesi koulutuksen. Samira haluaa enemmän kuin mitään muuta olla niin kuin muut: hän vetää päälleen minimittaisen hameen ja lähtee baariin ja hän menee Mäkkäriin töihin. 

Leilakin haluaisi olla niin kuin muut. Sellainen, joka ei erotu koulussa muista. Sellainen, joka jätetään rauhaan ja sellainen, jonka päätä ei työnnetä vessanpyttyyn. Sillä hän tietää, että jos erottuu muista, käy niin kuin koulussa Annalle. Leilan kasvutarina kertoo, minkälainen on helsinkiläinen peruskoulu 2000-luvulla. Kirja on kasvukertomuksellaan kuin Anu Juvosen Lähiöoksennuksen kakkososa. Jotenkin koulun ja nuorten elämän maailma sai lukiessa voimaan pahoin, enkä löytänyt sitä samaa, minkä löysin Juvosen 80-luvun Kannelmäestä. Tunsin olevani jossain määrin eksyksissä lukiessa tätä kirjaa. Voiko koulu olla niin kamala kuin tässä kirjassa? Koulussa on esimerkiksi Linda, jonka kanssa Leila on jossain häilyvässä ystävyyssuhteessa: Lindan äiti istuu kotona, juo ja polttaa ketjuun, Leilan esikuva onkin Britney, jonka elämän lehtien sivuilta hän tuo omaan elämäänsä, eikä hänen elämässä oikein muuta olekaan - paitsi esittää tarpeeksi kovaa. 

Leilan ja Samiran ja heidän ystävänsä Jasminan elämä on itsensä löytämistä paitsi nuorena myös aina hieman erilaisena. 

Tarkkailen naamaani peilistä. Totuus on että olen valkoinen. Olen valkoisempi kuin kaikki muut suomalaiset yhteensä. Verisuonet erottuvat ohimoilla ja silmien alla. Kun riisun puseroni ennen jumppatuntia, muut huutavat että nyt häikäisee. Ja silti Linda ja Pamela löytävät sen ruskeuden. Sen jonka takia he voivat huutaa "neekerihuora". Vaikka Pamela on aina ruskea ja käy solariumissa ja hänellä on tummanruskea tukka, jonka hän on värjännyt mustaksi, eivätkä hänen silmänsä todellakaan ole siniset.

Kirjaa lukiessa tuntuu, että kaikki ovat jossain määrin kasvuvaiheessa, ja että kasvaminen on kovin kivuliasta. Holmström kirjoittaa ruotsiksi ja kirjan nimi on ruotsiksi Asfaltsänglar, suomeksi tätä samaa nimeä ei haluttu, koska mielikuva voisi olla, että kirja on nuortenkirja, kertoo Holmström Metro-lehdessä. Minusta tämä oli nuorten- ja nuortenaikuisten ja aikuistenkirja samaan tapaan kuin Juvosen Lähiöoksennus, sillä erotuksella, että Juvonen kertoo siitä ajasta, jolloin nykyajan aikuinen oli nuori ja Holmström nykyajan nuorista, minkä takia jäin kirjasta jotenkin hämilleni. 

Ruotsinkielinen nimi ja ajatus sen takana kuitenkin kiinnittää Itämaan kotimaisen kirjallisuuden perinteeseen kuvata muslimien maailmaa. Mieleen tulee kirjaa lukiessa kieltämättä Anja Snellmanin Parvekejumalat.

Hän ajatteli asfalttienkeleitä. Heidän käsiään parvekkeenkaiteilla, sormia jotka upposivat hiuksiin ja ihoon, osa takertui kiinni kunnes jalka murskasi sormet, osa kapusi yli kiltisti, vapaaehtoisesti. He hyppäsivät jotta pelastuisivat. 

Heitä kutsuttiin asfalttienkeleiksi, mutta eivät he mitään enkeleitä olleet, vaan pelkkiä langenneita tyttöjä, jotka pirstoivat itsensä ja kaipuunsa pitkin katuja. He olivat kalmoja jo ennen kuin osuivat maahan. He kuljeksivat ympäriinsä kuin kuori, ehkä kuukausikaupalla, valmiiksi kuolleina. Tietämättä sitä itse.

Kirjassa on paljon kaikkea, ja olin hengästynyt luettuani sen. Se oli nuoren tytön kasvua, aikuisen naisen kasvua, kahden kulttuurin kasvua, kaikkea niin paljon, että lopuksi voi vaan todeta, että onneksi osa selviää nuoruudestakin hengissä. Jotkut myös aikuisuuden kasvuista. Ehkä kulttuurikin oppivat selviytymään kasvukivuista huolimatta? Minusta tässä kirjassa oli parasta se, että uskonto ei ollut määrittävä tekijä kasvussa, vaan nuoruus, minkälaisella uskontotaustalla tahansa, näyttäytyi aivan tarpeeksi vaikeana lajina. Silti jäin odottelemaan vielä sitä kuvaa nuorista tytöistä, jotka huiviensa sisällä voisivat olla vielä "normaalimman" oloisia. Aivan kuin huivi estäisi nuorta olemasta rakastunut ja ihastunut.  

Muualla luettua: 

Rakkaudesta kirjoihin,

Kirjasfääri,

Turun Sanomat, 

Metro, jonka kommentointi-osio on sinällään kiinnostava esimerkki siitä, miten moni voi "keskustella" kirjasta ilman että on lukenut sen. 

Johanna Holmström: Itämaa

2013, Otava

Asfaltsänglar

suomennettu käsikirjoituksesta, suomentanut Tuula Kojo

333 sivua