Mitä luen, mistä kirjoitan ja miksi ihmeessä?

Kirjablogit alkavat olla merkittävä tekijä kirjamaailmassa. Tai jos eivät ole vielä, niin alkavat olla vähitellen, koska perinteinen media alkaa niistä kiinnostua. Näin keski-ikää lähestyvänä kirjoittajana olen hämmennystä enemmän mielissäni Nyt-liitteen näkemyksestä kirjabloggaajasta: kuvasta tulee mieleen, että kirjabloggaaja on keskimääräisesti aika nuoren, ja melkoisen ujon, näköinen nuori neitokainen. 

Tekstin mukaan kirjablogeissa ongelmana on se, että kirjabloggaaja kirjoittaa niistä kirjoista, joita kustantamo hänelle lähettää ja joita toinen bloggaaja hänelle suosittelee. Kirjoitus antaa yksinkertaistetun kuvan bloggaajasta, mikä tosiaan tuo mieleen tekstissä olevan kuvan nuoren, ujon ja kustantamojen viekoittelevissa olevan tyttöbloggaajan. Nytin jutun mukaan kirjabloggaajat myös kirjoittavat niistä kirjoista, jotka ovat "huippuja" ja suurten kustantamojen kirjoja. 

On totta, että itsenikin silmään usein pistävät muista kirjablogeista uutuuskirjat, jotka ovat aika usein WSOY:n ja Otavan, tai jonkun muun suuren (onko muita?) kustantamon kirjoja. Olen lukenut kirjablogeja noin kolme vuotta ja tällä hetkellä seuraan aika montaa kirjablogia: olen huomannut, että jokaisella kirjoittajalla on oma makunsa: uskallan luottaa yhden bloggaajan makuun, kun taas toinen kirjoittaja pitää sellaisesta, josta en itse pidä ollenkaan. On kuitenkin huisia, että tällaista ei minun makuuni olevaal blogia seuraamalla tiedän niistäkin kirjoista, joita en lue, sillä eihän aika riitä kaikkien kirjojen lukemiseen. Kirjablogeista on viime aikoina kirjoitettu esim. Nyt-liitteessä, silmiinpistävää joissakin jutuissa on se, että niissä avoimesti kerrotaan, että kirjoittaja ei ole juurikaan seurtannut kirjablogeja, kuten Sanna Kangasniemi kolumnissaan kirjoittaa. Lukijana en oikein ymmärrä tällaista tapaa kirjoittaa asioista. Jossain määrin odottaisin, että valtamediassa kirjoittavan henkilön tulisi tutustua aiheeseensa, tosin vähän aikaa sitten esikoiskirjaraadissa tuomaroiva Kangasniemi tuskaili myös nykykirjallisuutta. 

Viime aikoina kirjablogeista on kirjoitettu jotenkin tylyyn ja negatiiviseen sävyyn, mikä on omasta mielestäni myöskin outoa, koska mielestäni kirjat ja kirjallisuus kuuluvat juurikin lukijoille, ei ammattikriitikoille, ei kirjallisuudenopiskelijoille, vaikka tietysti myös heille. Välillä kirjoituksista puskee esiin mielipide, että kirjabloggaaja on liian tietämätön kirjallisuudesta ja välillä taas se, että kirjabloggaaja tietää liikaa kirjallisuudesta ja on kaiken lisäksi töissä kirjallisuuden alalla. Kaiken kaikkiaan keskustelu on hämmentävää, koska en ole saanut kiinni kirjoittelun punaisesta langasta, ts. siitä, että miksi kirjoittelussa asetetaan vastakkain bloggaajat ja kriitikot. 

Voisin tässä kirjoituksessa perustella, miksi minulla on oikeus kirjoittaa kirjoista blogissani ja miksi katson olevani pätevä kirjoittamaan kirjoista. Voisin esimerkiksi kertoa opinnoistani sekä kirjallisuuden että viestinnän (esim. viestinnän etiikkaa) parissa, mutta minusta blogi on erilainen teksti kuin esim. kritiikki, tieteellinen teksti, essee, väitökirja tai mikä tahansa muu tekstilaji ja siksi blogikirjoittajan ei tarvitse olla pätevä samalla tavalla kuin kriitikko tai tutkija kirjoittaakseen blogitekstiä. Tekstilajeja muuten käsitellään jo lukion kursseilla, joten mielestäni myös lukijan yleissivistykseen kuuluu tunnistaa tekstilaji. Kirjoitukseni kirjoista eivät ole kritiikkejä; ne ovat blogitekstejä, ja haluaisin niitä tarkasteltavan blogitekstinä.

Mutta en siis aio käsitellä aihetta siltä kannalta, että miksi minulla on oikeus (ja osiin pätevyyskin) kirjoittaa blogitekstejä, vaan kerron, mitä ja minkälaisia tekstejä blogistani löytyy. Ja myöskin, että miksi ihmeessä tekstejä löytyy netistä. 

Olen kirjoittanut blogia toisesta aiheesta vuodesta 2008 asti (karkeasti arvioiden). Olin kahden lapsen osa-aikainen kotiäiti, ja elämäni ns. hieman tylsää. Huomasin kuitenkin, että netissä voi kirjoitella ajatuksistaan ja jakaa kaikkea kivaa eri aiheista muiden kanssa. Silloinen blogiaihe sai myös paljon arvostelua, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun kirjoittajat alkoivat saada ilmaisia tavaroita ja alennuksia eri liikkeistä, arvostelu koveni. Sikäli tällä hetkellä kirjablogeista käytävä keskustelu ei juurikaan erotu siitä keskustelusta, joka silloin käytiin. Lopetin blogini monesta eri syystä, joista suurin oli se, että blogitekstini ja -kuvani olivat tosiaan aivan kaikkien näkyvillä, kommentoitavissa ja minä tunnistettavissa kaduilla ja toreilla. Lopetin blogini myös siksi, että blogissani oli osallisena sellaisia ihmisiä, joiden osalta en halunnut päättää heidän näkymistään kaikkien silmissä. 

Kirjat ovat olleet aina osa itseäni, joskus ne ovat hautautuneet taka-alalle, toiseen aikaan taas tulleet enemmän läsnäoleviksi elämässäni. Kirjat olivat osa opiskelujani ja niistä tuli myös osa työtäni. Opinnoissa ja myöskin työssäni minua on aina haitannut se, että aina jonkun täytyy päästä määrittelemään, mikä on sitä kirjallisuutta, jota pitäisi lukea. Jos kirjojen lukeminen on hauskaa, niin heti joku on vaatimassa perustelua siitä, miksi tämä kirja on tärkeä - ja arvosteluohjeita siitä, miten tarkastella henkilöhahmojen suhteita, symboleja, muita kielikuvia tai maailmankuvaa tai miljöötä. Ovathan nekin tärkeitä asioita oppia ja miettiä, mutta kirjablogini on minulle paikka, jossa en kovinkaan vakavasti ja otsa kurtussa mieti juuri tämän kirjan asemaa kirjallisuuskaanonissa. Enemmänkin etsin hyvää lukukokemusta, jota haluan suositella muille. Hyvä lukukokemus voi tulla hyvinkin erilaisista kirjoista: sellaisista, jotka ovat merkittäviä sisällöltään, tekstintasolla, tai sitten hyvä lukukokemus voi olla erityisen viihdyttävä viihdekirja, loistavasti rakenneltu rikoskirja, tai kauniisti kuvitettu lastenkirja. Sikäli olen tietoinen kirjallisuudesta, sen genreistä ja keinoista, että osaan (mielestäni) perustella kirjan, joka kannattaa lukea. Sitten on tietysti ne hyvän lukukokemuksen näköerot: toista lukijaa miellyttää aivan toinen kuin vaikkapa itseäni. 

Itselleni yksi tärkeä hyvä lukuelämys, tai laajemmin kulttuurielämys on ollut Bollywood, josta olen kirjoittanut paljon tässä (ja vähän siinä edellisessäkin) blogissani, ja Bollywood-innostuksestani versonut Intian kirjallisuus -innostukseni. Olen edelleen kiinnostunut intialaisesta kirjallisuudesta, mutta jonkunlaisen miettimisen jälkeen en halua kuitenkaan olla "se kirjabloggaaja/ihminen, joka aina horisee siitä bollywoodista". Tietynlainen profilointi on tietenkin hyvä asia, siis että jostakin asiasta muistetaan, mutta minua kiinnostaa vain niin moni muukin asia. Ja sellainenkin asia tässä Bollywoodissa hiertää, että kulta-aika siellä taitaa olla ohi: jokaisesta elokuvasta halutaan tehdä niin länsimainen, että se huvittaa tällaista länsimaista katsojaa. 

Nytin jutussa kirjabloggaaja nähtiin lukijana, joka ei lue sitä, mistä on kiinnostunut, vaan sitä, mitä hänelle tyrkytetään. Tosiasia on, ettei Suomessa julkaista koko maailman kirjallisuutta suomeksi. On tehtävä valintoja, tietenkin: luenko englanniksi Intian kirjallisuutta vai kotimaista tai käännöskirjallisuutta. Valintani on monesti kääntynyt suomenkielisen kirjallisuuden eduksi. Suomen kieli on kaunis, systemaattinen ja ihana kieli, kuten työssäni päivittäin hoen. Rakastan suomen kieltä ja haluan tukea suomenkielistä kirjallisuutta (mikä muuten ei estä minua rakastamasta myös hindinkielisiä elokuvia, minulla on suuri sydän kulttuurille). Tuenko sitten vain tiettyjä kotimaisia kustantamoja eli onko blogini vain ison pyörän jatke. Eikö blogissa pitäisi näkyä pienten kustantamojen kirjat? Vuoden 2012 luetuissa kirjoissani näkyvät mm. sellaiset kustantamot kuin Moreeni, Into, Idiootti, Helmi-kustannus, Blue Moon, Paasilinna, Nordbooks, ja tänä vuonna olen lukenut kaksi kirjaa Enostone-kustantamolta. Pääsääntöisesti luen kuitenkin WSOY:n, Otavan, Tammen, Gummeruksen ja Kariston kirjoja, koska pääsääntöisesti kirjat tulevat näiltä kustantamoilta. Vuoden aikana luen kutakuinkin puolet kotimaisia ja puolet käännösromaaneja. Nämä asiat selviävät luetut 2012 -sivuilta. 

Miten valitsen luettavat kirjat? Syynään kustantamojen katalogit (myös pienempien kustantamojen), käyn kirjamessuilla ja muissa tilaisuuksissa kuuntelemassa kirjailijoita, katson läpi kirjastojen uutuusluettelot (helmet.fi), luen englanninkielisiä kirjablogeja, seuraan kirjallisuuspalkintoja - ja kyllä, käyn myös joskus kustantamojen järjestämissä tilaisuuksissa ja olen saanut kustantamoilta pyytämättä ja pyydettyäni arvostelukappaleita (arvostelukappaleina saamani kirjat olen merkannut blogitekstiin ja ne löytyvät mm. blogini google-haulla). Uutuuskirjoja ostan kaupasta, varaan kirjastosta, saan arvostelukappaleina ja aika usein käyn hakemassa suosikki-divareistani, joihin joku on vienyt melkein lukemattoman ja uuden kirjansa.

Myönnän, että kirjablogini myötä olen alkanut seurata uutuuskirjallisuutta aivan toisella tavalla kuin ennen blogiani. Voi olla, että kirjallisuus palaa osaksi työnkuvaani jossain vaiheessa, ja minusta on vain etua siitä, että nykykirjallisuus on hallussani tätä kautta. Aika usein "nykykirjallisuus" tarkoittaa äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa kirjoja, jotka on julkaistu vuoden 1980 jälkeen. Se voi tuntua hassulta oppilaasta, joka on syntynyt 15 vuotta "nykyisyyden" jälkeen. Vuonna 2012 luin suurimmaksi osaksi uutta kirjallisuutta: kotimaisista kirjoista 37 oli julkaistu vuonna 2013, 17 aiempina vuosina (joista 6 vuonna 2012). Käännöskirjoista 41 oli julkaistu suomeksi vuonna 2013 ja 16 aiempina vuosina (11 vuonna 2012). 

Olen huomannut "ongelmani" eli keskittymiseni uutuuskirjoihin jo aiemmin ja aika ajoin päättänyt lukea kirjoja, jotka olisivat vanhempia. Aloitin vuoden lukemalla uudelleen vanhoja suosikkejani, viime vuonna myös osallistuin Eurooppa-haasteeseen, jonka innoittamana luin vanhempaankin kirjallisuutta. Tänä vuonna lukemani kirjat ovatkin sekä uusia että vanhoja: kotimaisista kirjoista 15 on julkaistu tänä vuonna, 23 aiemmin (9 vuonna 2012), käännöskirjoista 11 tänä vuonna ja 19 aiempina vuosina (5 vuonna 2012). Haasteet ovatkin yksi kirjablogin hauskimmista ideoista: ne tuovat esiin sellaisia kirjoja, joita ehkä muuten en lukisi. Voisi jopa sanoa, että olen enemmän lukuhaasteiden talutusnuorassa kuin kustantamojen.

Vakavasti ottaen, minulla kuten monella muullakin kirjablogistilla on se oma juttunsa. Intialaisen kirjallisuuden lisäksi minua kiinnostaa aivan erityisesti maahanmuuttajakirjallisuus. Joissain paikoin aihe kiinnostaa toisten kyllästymispisteeseen asti. Kiinnostukseeni on monta syytä: työ, koti, perhe ja keskustelun puuttuminen valtamediassa. Oma jo-olemassa-oleva kiinnostukseni esim. maahanmuuttokirjallisuuteen ja Intia-aiheiseen kirjallisuuteen ruokkii kiinnostustani pyytää arvostelukappaleita kustantamoilta juuri näitä aiheita käsittelevistä kirjoista. Koska aiheeseen liittyvä kirjallisuus kiinnostaa minua jo lähtökohtaisesti, todennäköisesti kirjoitan kirjoista innostuneesti ja mielestäni kirjat ovat tärkeitä yhteiskunnallisen keskustelun (jota ei ole) kannalta. 

Kirjablogeilla on vaikutusvaltaa, kirjoittaa Maaria Pääjärvi blogissaan, koska suositulla blogilla on enemmän lukijoita kuin kritiikillä. Blogissa saatu näkyvyys on siten kustantamoille hyvä juttu, bloginäkyvyys voi vaikuttaa myös apurahoja ja palkintoja jaettaessa. Pääjärven mielestä tämä valta tuo vastuuta. Vaarana on, että kirjabloggaaja ei osaakaan olla riippumaton kustantamoista tai viiteryhmästä eli muista bloggaajista. Siis, jos ja kun kustantamo lähettää bloggaajalle kirjan, bloggaaja kiitollisena ilmaisesta lahjasta kehuu kirjaa ja myös muut kirjoittajat kehuvat kirjaa, koska haluavat saada lisää ilmaisia kirjoja ja koska eivät uskalla olla eri mieltä toisten bloggaajien kanssa. 

On totta, että aika monessa blogissa kirjoitetaan uutuuskirjoista (myös minä teen sitä), jotka saadaan arvostelukappaleina tai lainataan kirjastoista, saadaan ystäviltä tai ostetaan kaupasta. Toiset bloggaajat ja lukijat ovat kiinnostuneita myös uutuuskirjoista, koska heitä/meitä kiinnostaa, minkälainen on esim. Hosseinin uusi kirja. Se tavallaan kuuluu tähän kirjaharrastukseeen: uutuuksien seuraaminen. 

Voiko toisen bloggaajan kirjoittamaan tykkäämisjuttuun ja hypetykseen luottaa, vai onko kirjoitus vain mainostusta siitä ilosta, että kustantamo on antanut kirjan ilmaiseksi? Jos moni bloggaaja hehkuttaa kirjaa, kokeilen kirjaa ja kyllä, joskus blogisavuja voi uskoa. Näin ei käy aina, mutta onko kyse silloin erilaisesta kirjamausta vai siitä, että kirjoittaja on kytköksissä kustantamoon tai vaikka toisiin bloggaajiin? Minkälainen on täysin riippumaton arvio kirjasta? Tai ylipäätään mistään? Ovatko toimittajat ja kriitikot sitten täysin riippumattomia? Enpä usko, kuten Sanna Ukkola kirjoittaa naistenlehtien toimittajistakin (linkki Pääjärven kommentista)? Entisenä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana uskon, että median kytköksiä käsitellään esim. lukiossa ja siksi ihmettelenkin, mikä on oikeastaan lukijan vastuu? Jos ironisen kolumnin lukee tosissaan, tulee todennäköisesti vetäisseeksi herneen nenäänsä; jos blogitekstin lukee lehdessä julkaistavana kritiikkinä, voi olla yhtä hukassa. Tai jos lukee lehtijuttua aina täysin totena, voi yllättyä joskus siitä, mitä todellisuus oikeasti on.

Kun uutinen pyrkii objektiiviseen tapahtumien kuvaamiseen, kolumnissa subjektiivisuus saa enemmän valtaa. Voiko uutista lukea kolumnina tai kolumnia uutisena? Täytyykö blogitekstin olla niin kuin kritiikki vai voisiko blogiteksti olla ihan vain blogiteksti? Ehkä enemmän kuin syytellä (kirja)bloggaajia siitä sun tästä ja levittää kuilua bloggaajan ja kriitikon välillä, olisikin syytä miettiä, mikä oikeastaan on blogiteksti. Ehkä kannattaisi miettiä myös sitä, miksi bloggaajan, tavislukijan ja -kirjoittajan teksti kiinnostaa enemmän kuin kritiikki, jos näin on. 

Pääjärvi kirjoittaa, että kriitikko puolustaa sitä, mikä on taidetta ja tärkeää, kun taas bloggaaja ilmeisesti jää kustantamon markkinoinnin muodoksi, ja kirjoittaa huonoista kirjoista. 

Pääjärven tekstin kommenteissa on keskusteltu myös siitä, että mitä tapahtuu kirjallisuudelle ylipäätään, jos kaikki lukijat pidämme helposta ja hauskasta kirjallisuudesta, siis sellaisesta kirjallisuudesta, joka ei haasta lukijaa. Vaikutusta voi olla myös sille, mitä tulevaisuudessa luetaan esim. kouluissa. 

Joku aina määrittelee sen kirjallisuuden, mikä kuuluu koulussa luettavaksi, tai jonka opiskelemme kirjallisuuden opinnoissamme. Se kirjallisuus, joka on ns. korkeakirjallisuutta, on aina jonkun määrittelemää. Olen törmännyt kirjallisuuskaanoniin sekä opinnoissani että työssäni, olen puolustanut kymmenen vuotta sitten esim. naisviihdettä, ns. chick lit -kirjallisuutta, korkeakirjallisuuteen peilaten. Korkean ja matalan sekoittumisesta puhuttiin kirjallisuustieteessä jo omina opiskeluaikoinani, joista on jo aikaa. Ihmettelen, etteikö vieläkään ole hyväksyttyä ja mahdollista, että viihteen keinoin voi käsitellä aivan samoja asioita kuin korkeakulttuurin keinoin. Tai että korkea ja matala pitäisi määritellä, toista ylistää ja toista paheksua, tai nähdä toinen tärkeänä ja toinen ei-tärkeänä. 

Suurin osa nykyisistä kolmi-nelikymppisistä maailman ihmisistä on kasvanut aikuisuuteen Frendien tai Sinkkuelämää -sarjan kanssa. Pääjärven postauksen kommenteisssa asetetaan kysymys, että mitä se kertoo meistä lukijoista, että sama kiehtoo "meitä kaikkia"? Että olemme kaikki, koko maailma, tyhmistyneet? Että täällä Suomessa tai Intiassa olemme kaikki ihmisiä, joita naurattaa ja pohdituttaa ihmisyydestä aivan samat asiat? Että haluamme ymmärtää katsomamme/ lukemamme? Että olemme aivan taviksia ja tyhmiä, vai että meillä on samanlainen sivistystaso? Vai onko jossain vnain suuri markkinointikoneisto, joka on saanut kaikki valtaansa? 

Olen itse tehnyt pro graduni viihdekirjallisuudesta, koska minua on aina kiehtonut viihteen kyky kertoa tarinaa niin, että se koskettaa monia ihmisiä. Olen myös ihaillut satujen maailmallista vetovoimaa. En ole koskaan ymmärtänyt yliopistossa harjoitettua itsensä nostamisen ja ylistämisen tarvetta, olen päinvastoin ihaillut viihdekirjailijan taitoa kertoa tarina monia ihmisiä miellyttävällä tavalla, esim. Elif Shafakin kirjassa Kunnia käsitellään aihetta, jota muutkin haluaisivat käsitellä, mutta eivät uskalla. Shafak uskaltaa, kirjoittaa ja tavoittaa monet lukijat. 

Ehkä blogeissa on sama viehätys: ne tavoittavat lukijansa. Ja ehkä niissä käsitellään samalla tavalla kuin hyvässä viihdekirjassakin asiaakin. 

Kirjablogeissa aika usein blogin kirjoittaja julkaisee listan parhaimmista kirjoista, itse vuonna 2012 valitsin parhaiksi kirjoja niitä kirjoja, jotka ovat minua viihdyttäneet ja niitä, jotka ovat haastaneet minut näkemään maailmaa ja elämää jotenkin toisin. Kaunokirjallisuuden lisäksi olen lukenut myös "niitä  muita" kirjoja. Sanoisin, että luen kirjoja paitsi viihtyäkseni myös nähdäkseni uusia asioita. Erityisesti pidän sellaisista kirjoista, jotka haastavat minut näkemään asian jotenkin toisin. Minua jotenkin haittaa ja ärsyttää juuri siksi käsitys, että kirjablogeissa luettaisiin juuri ja vain niitä kirjoja, joita "kaikki" lukevat ja joita kustantamot suuresti markkinoivat. Olen minäkin lukenut simukkani, enkä muutenkaan halua kritisoida, että muut bloggaajat lukisivat vain uusia kirjoja ja minä yksin jotain muuta. Minua kiinnostaa se, mitä kirjoja nykyisin julkaistaan ja ihmettelen todellakin, että missä ovat ne kirjat taiteen vuoksi, jos niitä ei kustantamoilta julkaista? 

Mutta palatakseni kysymyksiin, mitä, mistä ja miksi jatkan oman lukemiseni esittelyä. Minulle kirjallisuus on ollut aina matkantekemistä: uusiin ajatuksiin, maailmoihin ja elämiin, joita en pystyisi muuten elämään. Olen matkustanut moniin maailmoihin, joita en olisi nähnyt ilman kirjoja. 

Kirjoitan kirjablogiini kirjoista, jotka haluan itse lukea, ja jotka haluaisin toistenkin lukea. Haluan lukea myös uutuuskirjoja, koska haluan tietää, mitä tällä hetkellä julkaistaan. Joskus harvakseltaan olen kirjoittanut myös kirjailijuudesta yleisemmin, kirjojen myynnistä ja markkinoinnista.

Haluan lukea kirjoja, joista on jotain merkittävää minulle itselleni.

Mutta toisaalta, kun kirjoja on niin tosi paljon, että välillä tuntuu, että niitä kaikkia ei vaan millään pysty lukemaan. 

Välillä on sitä paitsi pakko lukea ja syödä ihan vain sitä, mitä tarjolla on, se ei olisikaan eettisesti oikein, eikä kotimaista ja tekijäänsä hyödyttävää. Blogeissa minusta on aivan parasta se, että blogimaailmassa aiheesta voi kirjoittaa ja sanoa sanottavansa ihan kuka vaiin haluaa, eikä koko kulttuuri ole vain yhden kriitikon hallinnoimaa. Uskon, että kirjablogeihin tutustumalla voi nähdä blogien moninaisuuden ja sen, että niistä löytyy kaikkea muutakin kuin hypetettyjä kirjoja. Yksi pieni pyyntö minulla tosin on: se, joka seuraavaksi kirjoittaa blogeista, voisi vaikka muutaman kuukauden ajan seurata useampaa kirjablogia ja vasta sen jälkeen kertoa sanottavansa. Ja sen jälkeenkin vielä miettiä, mikä on kritiikki ja mikä on blogiteksti. Olen aika vakuuttunut, että kritiikki ja blogiteksti ovat varsin erilaisia teksteinä, eikä näiden vertaaminen tee oikeutta kummallekaan. Veikkaisin myös, että blogiteksti viehättää lukijaa juurikin sen takia, että bloggari on aika usein julistautunut aivan tavikseksi, eikä kerro, mikä on hyvää ja mikä huonoa lukemista. 

Aika moni on ennen minua kirjoittanut asiasta, vaikkapa Lumiomenan blogista löytyy linkit muiden blogistien kirjoituksiin. Oma tekstini on viipynyt, koska olen tällainen osa-aikainen blogisti ja 90 % lomalainen.