Näkymättömät / Kuolema ehtoolehdossa - melkein kuin dekkareita lukisi

Mikä? Dekkari, joka ei ole oikeastaan dekkari. 

Kuka? Stef Penney on brittiläinen kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut Erämaan armo -nimisen teoksen, joka sijoittuu 1800-luvun Kanadaan.

Kenestä? Brittiläisestä romanisuvusta, jonka poikalapsia vaivaa sukusairaus - useimmat pojat kuolevat nuorina tähän sairauteen; Rose Woodista, joka menee naimisiin Ivo Jankon kanssa ja katoaa pian tämän jälkeen. Rosen isästä, joka kutsuu yksityisetsivä Ray Lovellin, puoliksi mustalaisen, tutkimaan tapausta. Ray Lovellista, joka ei haluaisi allekirjoittaa avioeropapereita, mutta jonka on pakko ja joka on ylpeä isästään, joka hylkästi romaneiden tavan elää ja eli elämänsä postinjakajana.

Milloin? Kirja sijoittuu 1980-lukuun, jolloin mustalaiset elivät (kirjan mukaan) kiertäen asuntovaunuissa, ja joiden asumuksia haluttiin häätää toisaalle. Kuulostaako tutulta?

Kenelle? Sellaiselle lukijalle, joka pitää kevyehköstä kirjasta tai dekkaria lähenevästä kerronnasta. Tässä tutkitaan oletettua murhaa, löytyy ruumiskin (tai lähinnä luut), mutta kyseessä saattaa ollakin jotain muuta. 
Ja oikeastaan sellaiselle, jonka mielestä romaniväestön pitäisi elää jossain toisaalla, NIMBY-ihmisille. Iso-Britanniassa romaniväestö on suuri maahanmuuttajaryhmä, josta keskustellaan lähinnä siinä mielessä, että miten heidät voisi pitää pois maasta (kuulostaa myös tutulta?). Uskon, että sielläkin kirja ollut erittäin ajankohtainen.
Tässä kirjassa ei selitellä romanikulttuuria, mutta tuodaan esiin, mitä vaikeuksia valtakulttuuriin halajava kohtaa, esim. nuori JJ, joka ei voi kutsua kavereita kotiin, tai pelkää, että joku huomaa, missä hän asuu.
Myös sellaiselle lukijalle, jonka mielestä on hyvä juttu että rikoksen ratkaisu on "mielikuvituksen usvaa". 

Tekstinäyte: 

Gorjio. Nyt ymmärrän paremmin, mitä isoeno tarkoittaa, kun hän sanoo, että olemme erilaisia. Emme parempia emmekä huonompia, mutta erilaisia. Niin kuin minä ja Stella - meillä on molemmilla tumma tukka ja puhumme englantia, ja me molemmat pidämme The Smithistä ja inhoamme maantietoa. Mutta me olemme kuin kaksi junaa, joiden kiskot kulkevat suurin piirtein rinnakkain, mutta eivät koskaan kohtaa. En voi mennä hänen kiskoilleen eikä hän voi tulla minun kiskoilleni.


Lumiomenan Katja ja Mai Laakso.

Stef Penney: Näkymättömät
2013, Bazar 
The Invisible Ones (2011)
Suomentaja Jaakko Kankaanpää
495 sivua



Mikä? Edellisen tapaan myöskin dekkari-tyylinen kirja, jossa tutkitaan rikollista toimintaa, mutta joka ei ole perinteinen dekkari, koska tämän kirjan "yksityisetsivät" ovat noin 90-vuotiaita vanhuksia, joiden lempipuuhaa on mm. huristella ratikalla pitkin ja poikin Helsinkiä.

Kuka? Minna Lindgren (s. 1963), joka on kirjoittanut mm. Sivistyksen turha painolasti -teoksen vuonna 2011. 

Kenestä? Ehtoolehdon päähenkilöiden keski-ikä on jotain 92 vuotta (ellei mukaan lasketa hoitajia). Aivan parhaat ystävykset Irma ja Siiri juttelevat ja ihmettelevät asioita vanhan (mutta hyväkuntoisen) ihmisen näkökulmasta. Miksi Irma alkaa olla dementia-tasoinen vanhus, vaikka hän on ollut aivan skarppi 9-kymppinen nainen? Siiri huolestuu ystävästään, joka on aivan pihalla ja jonka omaiset yrittävät päästä eroon Irman omaisuudesta. Mikä vaikutus on lääkkeillä, joiden annostusta nostetaan koko ajan? Anna-Liisa, entinen äidinkielen opettaja bongaa hienoja ja pitkiä suomen kielen sanoja, sekä keskustelee pyydettäessä ja pyytämättä kirjallisuudesta aina.  

Milloin ja missä? Helsingissä nykypäivän maailmassa, jossa parhaita asioita ovat ratikalla huristelu ja punaviinin maistelu.

Kenelle? Sellaiselle lukijalle, jonka mielestä dekkarin ei tarvitse olla varsinaisesti dekkari ja jonka mielestä on vaihtelua, että kirjassa seikkailee yli 90-vuotiaat. 
Sellaiselle, joka on kiinnostunut vanhuksista ja vääristyneestä ikärakenteesta maassamme ja jonka mielestä vanhuus ei ole elämän loppu, vaan täyttä elämää. Ja niin ikään NIMBY-ihmisille, joiden mukaan vanhukset kuuluu nakata pois näkyvistä, vanhustentalon ovien taakse. 
(joo, kuulin uuden sanan, ja käytän sitä koko ajan, nimby nimby nimby - eikun döden, döden, döden)

Tekstinäyte: 

"Te tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö?" Siiri tunsi itsensä hyvin reippaaksi ja vahvaksi. "Te olette vielä niin nuori ihminen, ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu miltään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta.

Siiri oli onnellinen, kun Irma oli hyvällä tuulella, ja lauloi häpeilemättä hänen mukanaan. Raitiovaunussa liikkui niin paljon kummallisia tyyppejä, että kaksi laulavaa mummoa mahtui kyllä joukkoon. Hän tiesi, että Irma rakastaisi Bulevardia ja sitä, kun raitiovaunu kiersi tällaisena aurinkoisena päivänä Hietalahden torin jälkeen yhden korttelin rannan kautta. 

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa
2013, Teos
302 sivua

Kirjan on lukenut mm. Annami, jonka blogissa on hieno lista kirjan lukeneista bloggareista.

Lopuksi vielä pari kysymystä?

Mistä sain ja löysin kirjat?

Molemmat kirjat olivat kirjaston pikalainoja, sain ne kirjastoista. Penneyn Näkymättömät ei ole kovinkaan paljon näkynyt kirjablogimaailmassa, mutta muistan ehkä nähneeni kirjan kansikuvan Lumiomena-blogissa. Kirjastossa kiinnostuin kirjasta takakansitekstin ja sijainnin (best seller -hylly) takia. Ajattelin, että kirja, joka kertoo romanielämästä, voisi olla erilainen ja siksi kiinnostava. Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa sen sijaan on ollut esillä monessa kirjablogissa, ja voi olla, että en olisi ilman bloginäkyvyyttä etsinyt kirjaa käsiini. Kuten Kirsin kirjanurkassa kerrotaan, osa blogisteista on saanut kutsun Teoksen järjestämiin kirjan julkkareihin. Mainittakoon vielä, että minä en ole ollut, eikä minulla ole muitakaan yhteyksiä kustantamoihin - ja kirjat olen käynyt lainaamassa kaupungin kirjastoista.

Mitä pidin kirjoista?

Molemmat kirjat olivat kivoja luettavia, mitään elämää suurempaa lukukokemusta en näistä kirjoista saanut. Molemmissa oli kuitenkin kiinnostavaa se, että henkilöhahmot olivat jotain erilaista, eikä niitä, joihin dekkari-genressä on totuttu tapaamaan.

Kuolema ehtoolehdessä junnasi välillä paikallaan: se, että vanhuksia lääkitään liikaa ja että vanhukset sullotaan vanhustentaloihin tuli kirjassa moneen kertaan selväksi. Olisin kaivannut kirjaan vielä jotain muuta koukkua kuin ratikka-ajelut. Kirja oli kuitenkin hauska luettava, ja vaikka yrittäisin kuinka tarkastella kirjaa kriittisesti, niin täytyy myöntää, että minulla oli hauskaa monta kertaa kirjaa lukiessani. 

Penneyn kirjassa en aivan päässyt eläytymään mukaan maailmaan, enkä henkilöhahmoihin, kirjassa oli kiinnostavaa se, miten JJ yritti kovasti mahtua ns. normaaliin maailmaan, mutta koki koko ajan, että on pienesti ulkopuolella.

Molemmat kirjat olivat kevyttä luettavaa, mutta niissä oli kuitenkin sanottavaa nykymaailmaamme ja sen säälimättömään menoon. Sanoisin, että lukukokemuksena nämä molemmat olivat kuitenkin positiivisia.

Nämä kirjat johdattelivat minua dekkareiden maailmaan, sillä aion kesällä lukea enemmän kuin tavallisesti rikoskirjallisuutta.