Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Taiye Selasin Ghana ikuisesti (2013, Otava) alkoi kiinnostaa minua niin paljon, että kun näin kirjaston pitkän varausjonon, kävin ostamassa kirjan kaupasta omakseni. En oikeastaan tiedä, mikä sai minut innostumaan kirjasta, sillä en etukäteen lukenut kenenkään kirjoituksia ja ajatuksia kirjasta kovinkaan tarkkaan, mutta kirjoituksista huokui melkoisen kauas se, että tässä kirjassa on jotain sellaista, mistä kirjallisuudessa on lopultakin kyse: kirja on lukemisen arvoinen. Kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä: kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Selasi kertoo ghanalais-nigerialaisen perheen elämästä USA:ssa. Tai oikeastaan hän hyppää yli sen kohdan, kun perhe on olemassa. On aika, jolloin nuori, lahjakas ja ahkera poika muuttaa Yhdysvaltoihin ja opiskelee kirurgiksi. Ja on aika, kun sama mies, Kweku Sai, löytyy kuolleena Ghanasta kotitalonsa rappusilta, jonne on kuollut aamunkoitteessa. 

Kwekun entinen vaimo ja neljä USA:ssa syntynyttä ja sinne jäänyttä lasta joutuvat kuoleman myötä kohtaamaan toisensa ja sen, mitä tapahtui, kun perhe oli olemassa. Kaikki lapset ovat pärjänneet elämässä, mutta jollain tavalla traumatisoituneet elämässä. Siis sillä tavalla länsimaisesti: on isä, joka hylkäsi perheen, lähti takaisin Afrikkaan, kun epäonnistui työssään (tai elämässään). Ja sitten on myös sitä afrikkalaisuutta: äiti, joka lähetti kaksoslapsensa Afrikkaan sukulaisten luo asumaan. Toiveena se, että lapset saisivat paremman elämän kuin yksinhuoltajaksi jääneen äidin kanssa. Mutta Afrikka iski kaksosiin ja näytti, miten Afrikka voi vaikuttaa ihmisiin. 

Selasin tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen, jos sen kertoo lyhyesti. Tässä kirjassa on yksi keskiluokkainen perhe, jossa rakastetaan ja erotaan. Selasi tuo kirjaan afrikkalaisen eksoottisen tuulahduksen, sillä vaikka kuinka yrittäisi olla tavallinen amerikkalainen keskiluokkainen ja -tuloinen perhe, afrikkalaisuus näkyy jossain kohtaa elämää. Kerrontatapa kirjassa pitää lukijan koukussa, jos juoni ei sitä aika ajoin teekään. Välillä ollaan nykyajassa järjestämässä Kwekun hautajaisia, kun taas heti seuraavaksi hypätään niihin aikoihin, kun Kweku vasta saapui Amerikkaan. Ja aivan yhtä nopeasti siirrytään perheen lasten varhaisaikuisuuteen tai nuoruuteen. Kaikki siirtymät tuntuvat aivan yhtä luonnollisilta, eikä tässä kirjassa ole lainkaan sellainen olo, että siinä hypittäisiin paikasta ja ajasta toiseen. Vaikka niin kirjassa koko ajan tehdään. 

Kirja ei kerro Afrikasta oikeastaan lainkaan; siinä kerrotaan siirtolaisten elämästä ja asettautumisesta uuteen maahan ja maailmaan. Kirjassa kerrotaan myös siitä, miten toinen sukupolvi, USA:ssa syntyneet siirtolaisten jälkeläiset löytävät paikkansa ja itsensä toisaalta omien vanhempien paineen ja odotusten ja toisaalta muun yhteisön epäilyjen ja varsin toisenlaisten odotusten ristipaineessa. 

Miksi me asumme täällä, Olu mietti äkkiä vihaisena, harmaudessa? Kuin varjot, kuin tuhkasta tehdyt esineet, joilla on hauraita unelmia vauraudesta, mutta joiden unelmat hukkuvat häilyvään pelkoon siitä, että koko rakennelma saattaa jonakin päivänä romahtaa. - - Hän ajatteli luokkatovereitaan: rikkaita Brooklinessa, köyhiä rotujen tasa-arvoon pyrkivässä koulutusohjelmassa - ja häntä itseään siinä keskellä, puun ja kuoren välissä, vailla ryhmään kuulumisen tuomaa lohtua. Häpeissään ja peloissaan. Hän tiesi, että hänen vanhempansa olivat kärsineet - vaikka nämä peittivätkin sen - ja että he kärsivät ehkä vieläkin jollakin näkymättömällä tavalla; että heidän taakkansa kevenisi, jos he voisivat ajatella että heidän lapsensa eivät joutuisi kärsimään. 

Elämä perheenä on koko ajan ollut prosessissa, kesken. On ollut koko ajan pyrkimys saavuttaa jotain parempaa kuin mitä elämä olisi Afrikassa ollut. Koulumenestys, menestys uralla ja työssä ovat ne asiat, jotka ovat merkittäviä. Kun lapset yksi toisensa jälkeen saavuttavat menestystä, alkaa samaan aikaan epäily, että onko elämä tyydyttävää näin. 

Pidin kirjasta, hieman samalla tavalla kuin Chad Harbachin Pelin henki -teoksesta, jossa tarina ja erityisesti tapahtumien merkitys rakentuu hitaasti ja ikään kuin hieman salakavalasti. Suosittelen Selasin kirjaa muillekin! Ja Taiye Selasin jumalainen ulkonäkö, pitääkö ja saako sen mainita? Pakkohan se on: Taiye Selasi on upean näköinen nainen. Esikoiskirjaksi tämä kirja on aivan erityisen järisyttävä (,mikä tietysti olisi pitänyt mainita ennen tuota kauneusjutskaa). 

Mielenkiintoisia kirjoituksia kirjasta: 

HS, 

Maailmankirjat, 

Kirja joka maasta, 

Yle. 

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Ghana must go

suomentanut Marianna Kurtto

2013, Otava

393 sivua

Vaikka kirja ei kovin paljon Afrikasta kerrokaan, niin liitän tämän kirjan osaksi Afrikan tähti -haastetta.