MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 29. tammikuuta 2011

Seitsemän asiaa vain minusta

Valkoinen kirahvi haastoi minut kertomaan itsestäni
ne seitsemän asiaa, niin ajattelin kertoa hieman itsestänikin, enkä vain suhteestani kirjoihin (vrt. aiempi postaus). Olen aika paljon kertonut toisessa blogissani, mutta koska siellä eivät ehkä lukijani käy tätä lukiessaan, niin infoa täälläkin. 
Sitä paitsi itsestä on niin kiva kirjoittaa =O  

1. Pelkään korkeita paikkoja. 
En pysty kävelemään esim. Helsingin tuomiokirkon portaita alas, kierrän aina jonkun tekosyyn varjolla sieltä yliopistorakennuksen vierestä. Ateenassa meinasin jäädä Likavitos-mäelle, koska minua kammotti se alastulo. 
Kun olimme matkalla Nepalissa, suljin silmäni ja vaikka en kovin
usein sitä tee, niin rukoilin, että selviämme ehjin nahoin alas rinteiltä. 
Ehkä rukoukseni kuultiin, sillä kun ajoimme pahinta puolta eli tien ulkoreunan kaistaa takaisin Katmanduun, kaupungissa oli mielenosoituksia, joiden takia tie vuorille oli suljettu ja meitä vastaan ei tullut yhtään autoa.
Voitteko uskoa?
Pelkäsin nimittäin eniten sitä, että joku hurjapää rekka- tai bussikuski sinkoaa meidän mukanaan alas jokeen, kun hurauttaa liika kovaa mutkiin. 

  



2. Pelkään myös pimeää. Luin herkässä iässä liian monta Stephen Kingiä ja Dean R. Koontzia. En myöskään kestä yhtään henkimaailman tarinoita.
Mies intoutui kertomaan Nepalin vuorilla, miten siellä pahat henget tekevät tekosiaan ja minkälaisia o u t o j a juttuja tapahtui, kun hän oli sukuloimassa jossain takapajulakylässä.

3. Teen aina sitä, mistä lausun ennakoivat sanat: 
minä en koskaan tee tuota. Tämä lause on ohjannut elämääni aina, olen mm. vannonut, että
minä en koskaan
muuta Turkuun (muutin vuonna -96)
muuta Helsinkiin (muutin vuonna 2004)
muuta ulkomaille asumaan (vuonna 2003)
mene takaisin itärajan yli (neljä kertaa seuraavina vuosina)
opiskele opettajaksi
tee töitä siivoojana, kaupan kassalla enkä ainakaan opettajana,
halua miehekseni ketään, joka on kauempaa kuin naapuritalosta, koska en ymmärrä edes naapurin poikaa,
tee lapsia tai ainakaan pese kenenkään kakkoja.

Nykyisin on jäljellä vain kaksi asiaa, joita en koskaan tee: 
osta omaa taloa ja muuta Espooseen. 






4. Vaikka pelkään korkeita paikkoja, rakastuin vuoriin heti kun näin ne ensimmäisen kerran lentokoneessa, joka tuntui laskeutuvan vuorten päälle.
En ole koskaan osannut pukea sanoiksi sitä tunnetta, minkä vuoret ovat aikaansaaneet sisälläni.
Tunnen sen aina, kun näen tämän maiseman.
Jostain syystä kuvittelin aina, että vuoret ovat kivikkoisia ja karuja, joten olin ihan ällikällä lyöty siitä, että ne olivatkin niin vehreät.
Mainittakoon vielä, että en ollut mikään haka mantsassa.
Saattoi olla myöskin mahdollista, että kirjoittelin muutamia tunteja kirjelappusia kaverini kanssa niinä kohtalokkaina hetkinä, kun maailman ilmastosta ja eri vyöhykkeistä kerrottiin.

5. Vaikka elän aika ajoin paniikkisia aikoja ja mietin, että mahdanko tämänkin työpätkäni jälkeen saada mahdollisesti töitä ja pystynkö jatkossakin rahoittamaan elämääni, en osaa aina ajatella kaikkia niitä kauhuskenaarioita, joita oikesti voisi tapahtua elämässä. 
Hyvä niin, uskallan elää.   





6. Vaikka olen päässyt eroon elämäni aikana monesta riippuuvuudesta, en pysty luopumaan kahvista. Aamukahvi ulkoilmassa on paras avaus aamulle. 
Talven aikana moni aamu lähtee käyntiin väärällä jalalla, koska aamukahvia joutuu lipittämään pilkkopimeässä aivan liian aikaisin. 
Olisin valmis venyttämään työpäivääni iltapäivästä, jos sen voisi aloittaa ysin tai kympin aikaan. 
Valoisan aikaan aamun alulla ei ole niin väliä, sillä kärsin joka kevät unettomuudesta (hyvällä tavalla) - herään viideltä ja olen täynnä energiaa. 
Myönnän, että minua huolestuttaa elämäni kuluminen puoleksi hukkaan näissä pohjoisen pimeyksissä. 
(ps. yläkuvassa perheeseeni kuulumaton miespuolinen henkilö)

7. Olen aina ollut enemmän viehättynyt idästä kuin lännestä. Pätee niin Suomeen kuin koko maailmaan. Idässä ehkä ei ole rahallisesti rikkaampaa, mutta jotenkin se kaikki muu vetää puoleensa.
Sitä kaikkea muuta en osaa kuvailla: en etsi mitään itämaista viisautta, enkä välttämättä edes hirveästi ihannoi kaikkea idässä olevaa. Lähinnä pidän asioiden tarkkailusta ja havainnoimisesta. Ymmärtämään en edes yritä.     
   



En muuten tiedä, miten paljon tällaiset minä-jutut kiinnostavat - pitäisikö keskittyä vain kirjoittamaan kirjoista, vai onko pieni egoilu hyväksi blogin kannalta?

***

Nämä kuvat ovat meidän Nepalin-matkalta, kaivoin niitä esiin, kun yritän antaa vinkkejä kollegalle, joka lähtee pian tuohon hulluun maahan. 
Ja viime viikkona meillä jyllänneen vatsataudin aikana tuli matkan jäkeinen aika muistiin kovasti. 
Saimme matkalta kambylo-bakteerin, jonka kanssa taistelimme pari-kolme viikkoa, vuodenaika oli silloin sama.  









6 kommenttia:

  1. Minusta tämmöiset pienet tunnustukset piristävät blogia ja on mukava kuulla lemppariblogistien elämästä. Itsekin tosin mietin, että kiinnostaako ketään tekemäni listaukset, mutta blogimaailma onneksi mahdollistaa leikkimielisyydenkin, eikä tarvi tuottaa raakaa kritiikkiä kaiken aikaa. ;)

    VastaaPoista
  2. Olipas hienoja kuvia! Minä olen vähän empinyt ja makustellut Nepaliin lähtemistä - kuvasi ovat vaikuttivat! Mieleeni tulivat Andit, jotka ovat minulle Vuoret isolla V-kirjaimella...ah, niitä karhuturkkisia rinteitä...

    Ihana postaus! Kiva, että otittunnustushaasteeni vastaan! Minä viihdyin mainiosti!

    VastaaPoista
  3. Mari, nämä jutut kiinnostavat kivoina kevennyksinä.

    Miten hauskaa, että juuri ne, joilla on korkean paikan kammo ovat vuorihulluja. Minä olen oikein alppinisti, mutta kärsin kammottavasta korkean paikan kammosta. Olen ollut kyydissä, kun on ajettu todella korkealla ja kapella alppitiellä ulkoreunaa, mutta paljon pahempaa: Kerran majoituimme yli kahden kilometrin korkeuteen ja lähdin sitten hotellilta vähän yksin katsomaan Heidin maisemia. Yllättäen olinkin ajotien ulkoreunassa ja tein suuren virheen eli katsoin alas. Suustani pääsi: Jumala!, ja pudottauduin polvilleni ja aivan valehtelematta ryömin tien yli vuoren puolelle. Luojan lykkyä ettei silloin tullut autoa, sillä ainakin paikalliset ajavat siellä lujaa. Kun nousin ylös jalat eivät pitäneet vaan olin kuin humalassa. Ikinä, ikinä en enää tee noin!

    Never say never! Heti kun olen sanonut: En koskaan tee tuota ja tuota, tiedän, että tulen tekemään juuri sen.

    Jotain samanlaista, jotain erilaista.

    VastaaPoista
  4. Minun mielestäni on tosi kiva, jos bloggaajat kertovat itsestään. Sellaiset blogit, jotka tuovat kirjoittajansa lähelle lukijoitaan, tuntuvat olevan myös selkeästi suosituimpia. Mielestäni blogien idea ja melkein suurin anti on juuri siinä henkilökohtaisuudessa ja subjektiivisuudessa. Lukija luo tavallaan todellisen suhteen kirjoittajaan, ja se jos mikä saa palaamaan blogiin uudelleen.

    Kiitos siis tästä. :)

    Omistusasunnossa Espoossa asuva Karoliina ;)

    VastaaPoista
  5. Karoliina: kiva kun olet löytänyt tiesi tännekin. Mähän en pysty kirjoittamaan kirjoistakaan yhtään objektiivisesti ja osaan kirjoittaa itsestäni sellaisia asioita, jotka ovat tapahtuneet jo jonkin aikaa sitten. Hassua. Pitää näemmä kelata ja märehtiä asiat ennen kuin niistä tulee tekstiä.

    VastaaPoista
  6. Leena L: vuoretko kutsuvat.. jep, korkeanpaikan kammosta pääsee vain kiipeämällä korkealle.

    Valkoinen kirahvi: eteläamerikkalaiset maisemat aina hämäävät ja ne näyttävät melkein samoilta kuin Nepalin vuoret. Sitähän voisi leikkiä olevansa toisella mantereella seuraavan kerran =)

    Hanna: heh, hömppä on aliarvostettua =)

    VastaaPoista